»Isä, katso vain, ettet myöhästy», keskeytti lapsi ja katsoi häneen, pelokas ilme pyöreissä silmissään. »Minä en välitä vähääkään Santta Klausta, ellet sinäkin ole täällä!»
»Ehkäpä hän käskee minut pieneen rekeensä! Mutta oli miten oli, kyllä minä ajoissa palaan!» nauroi Taavi iloisesti.
II.
Taavi lähti matkaan aamun koittaessa hirvennahka-lumikengillään, jotka soinnukkaasti narskuttelivat hankea, ja yksinäisellä raiviolla tultiin sitten joku aika sangen hyvin toimeen. Se ei sentään tuntunut kovinkaan yksinäiseltä päiväsydämen kirkkaudessa, auringonpaisteen kootessa suojaiseen pihaan miltei lämpöä. Puolenpäivän aikaan molemmat valkoisen ja punaisen kirjavat lehmät ja leveäsarvinen punainen härkäpari paistattivat päivää vajan edustalla kaivon vieressä, tyytyväisinä palaansa märehtien. Tähän aikaan kanatkin, keltaisen ja mustan kirjavat ja pilkulliset, tulivat pihalle ruuhkia kuopimaan, viisastumatta koskaan, vaikk'ei niiden alta löytynyt mitään muuta kuin lunta. Punaisen, mustan ja valkoisen kirjavia ristinokkiakin tuli parvittain pihaan ja harmaan vihertäviä pulmusia, ja suuria, luottavia, lapsellisia mänty-nokkavarpusia loistavan ruusun punaisine päälaki- ja kaulatäplineen. Nämä kiinnittivät Lideyn mieltä ja auttoivat kulumaan päiviä, jotka hänen kiihkeän odotuksensa vuoksi nyt tuntuivat niin pitkiltä. Jopa puolenkymmentä kertaa päivässä hän riipusti Santta Klaulle vaikeatajuista tiedonantoa, keksien yhä uusia aatteita ja ehdotuksia. Nämä epistolat lähetettiin lasten hyvälle pyhimykselle nopeinta tietä, kyökin humuavan tulen kautta; ja kun veto heitti ilmaan hiiltyneet palat, oli Lidey varma siitä, että ne menivät suorinta tietä sinne, minne pitikin. Lapsen odottava ilo oli nyt entistä täydellisempi, kun äiti isän lähdettyä oli lakannut hänen toiveitaan horjuttamasta.
Jouluaaton edellisenä päivänä äiti kuitenkin tunsi merkkejä vanhan tautinsa palaamisesta. Hän huolestui siitä kovin, sillä monta vertaa tärkeämpää hänelle nyt oli pysyä tervennä. Tämä hermostunut pelko kiiruhti sitä, mitä hän kaikkein enimmän pelkäsi. Hänen vaivansa ja heikkoutensa pahenivat hetki hetkeltä. Tuskastuneena entisten vaivain muistoista hän ei ensinkään ollut siinä mielentilassa, että olisi kyennyt hyökkäystä vastustamaan. Illalla kuljettuaan navettaan suurella vaivalla hän hämmästytti hevosta ja lehmiä tyrkyttämällä niille uudelleen juotavaa, sitten tunki seimiin kahden päivän heinävarat, ja lopulta sirotteli kanoille jos kuinka paljon tattaria. Seuraavana aamuna hän tuskin sai kompuroiduksi vuoteesta tulta tekemään; ja Lidey sai aamiaiseksi vain leipää ja voita ja määrättömän paljon siirappia, ja oli sen puolesta kylläkin tyytyväinen.
Tämä oli pienokaiselle sangen ikävä päivä, vaikka hänellä olikin niin tärkeät emännän huolet. Saaleihin käärittynä, tumput kädessä, hän sai äitinsä ohjeita seuraten kannetuksi karjalle vähän vettä pienessä peltikattilassa, monta matkaa tehden. Ja vieläpä hän kykeni pitämään liedessä tulenkin. Mutta tunnit kuluivat niin hitaasti, ja levottomuus vaivasi häntä niin kovin, että kaikki hänen tavanmukaiset leikkinsä menettivät makunsa. Ei edes se harvinainen huvi, että äiti salli hänen leikellä kuvia vanhoista kuvalehdistä, voinut kääntää hänen mieltään illan loistavista toiveista. Mutta ennenkuin joulu saattoi tulla, täytyi hänen isänsä tulla; ja puolestapäivästä alkaen hän aina muutaman minuutin kuluttua juoksi ovelle, kurkistaakseen tielle odottavin silmin. Hän oli varma siitä, että pahimmassakin tapauksessa isä tulisi ainakin illalliseksi, sillä häntä tarvittiin illallista tekemään — taikka oikeammin, Lideyn sanoja käyttääksemme, auttamaan häntä tekemään illallista äidille! Lideyn ei tietenkään ollut nälkä, mutta hän alkoi aivan kamalasti tyrtyä paljaaseen leipään ja voihin ja siirappiin.
Mutta illallisen aika tuli ja meni, eikä Taavia vain näkynyt, ei kuulunut. Itkuun puhkeamaisillaan Lidey vähän haukkasi hänelle nyt vastenmieliseksi käynyttä ruokaa. Uupuneena tuskistaan, jotka viimeinkin olivat helpottaneet, äiti oli vaipunut raskaaseen uneen. Tuvassa ei ollut muuta valoa kuin avoimen lieden hehkuva hiilusta ja kirkas sinivalkoinen kuutamo, joka tulvi huoneeseen etuikkunasta. Lapsen kärsimättömyys kävi sietämättömäksi.
Paiskaten oven auki jokohan sadannen kerran hän ikävöiden katseli kuun valaiseman lumen poikki tielle. Pilvetön kuu, aivan kapean yksinäisen tien päällä päilyen, muutti sen satumaan poluksi. Salaviehkeä sinertävän valkoinen valo heikkoine, puoleksi mielikuvituksellisine, smaragdinvärisine ja ruusunpunervine henkäyksineen ei Lideystä ollut vähääkään yksinäinen. Hirmuinen erämaa muuttui hänen silmissään hopea- ja kristallipuistoksi. Vastustamatta se hänen katsellessaan viehätti häntä puoleensa.
Äkkipäätöksen tehden hän hiljaa sulki oven, sytytti lampun ja alkoi pukea ylleen päällysvaatteitaan, hiipien ympäri varpaillaan, ettei äitiään herättäisi. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että isän jo täytyi olla melkein kotona. Hautoessaan tätä ajatusta pienissä aivoissaan hän jo oli hänet näkevinään, kuinka hän nopein askelin lähestyi kuutamossa juuri tien mutkassa. Kiirettä pitäen hän ehkä ennättäisi isäänsä vastaan, ennenkuin tämä pääsisi raivion aukealle. Tämä ajatus valtasi hänet. Luoden varovan katseen äitinsä kasvoihin ollakseen varma siitä, että hän nukkui, hän hiipi ulos kuutamoon. Ja pian nyt tyttönen, hilkka päässä, tumput kädessä, lämmin päällysnuttu yllään, mokkasiinipukuisilla jaloillaan hyppeli lumen poikki.
Metsätien päässä Lidey ensi kerran tunsi mieltään ahdistavan. Valo-ura kyllä oli suorana hänen edessään kaikkine satukirja-viehätyksineen. Mutta tien kahden puolen olivat juhlalliset metsät täynnään suuria varjoja ja niin kammottavan ääneti. Lidey tällä kohdalla vähin ajatteli, kääntyisikö takaisin. Mutta nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo sangen varmat mielipiteet, hän ei vähällä luopunut siitä, mihin oli ryhtynyt; ja liian vilkkaan mielikuvituksensa vaikutuksesta hän yhä vielä luuli näkevänsä isänsä, joka juuri tien mutkan takana nopeaan lähestyi. Jopa hän kuvitteli kuulevansa hänen askelensakin peloittavassa hiljaisuudessa. Vapisevalla sydämellä, mutta kiihkeän toivon innostamana, hän juoksi edelleen, uskaltamatta enää vilkaista metsään. Rohkeuttaan ylläpitääkseen hän koko ajan ajatteli, kuinka hänen isänsä ilostuisi ja hämmästyisi nähdessään hänet vastaansa juoksevan — aivan tien mutkassa!