Vaimo tarttui miehensä käteen ja tämä katsoi hellästi häntä kasvoihin.
»Vaimoparka!» hän hiljaa sanoi, »onko vaivasi taas palannut? Niin sanoi
Lidey. Tuntuuko nyt helpommalta?»
»Minä olen aivan terve nyt, Taavi, kun te olette palanneet», hän vastasi, puristaen kovasti hänen kättään. »Mutta Taavi, miten ihmeellä olet tahrannut housusi noin vereen?»
»Kah», sanoi hänen miehensä kevyesti, »ei se ole mitään. Kyllähän sitten kerron. Nyt minun on nälkä. Syökäämme nyt sukkelaan illallista ja antaapa ukko Santta Klaun sitten tulla. Huomenna me kolme vietämmekin semmoisen joulun, ettei paremmasta väliä.»
PUNA-MCWHAN KESYTYS.
I.
Raskasta oli keli Ylä-Ottanoonsiin reitillä. Kyliltä oli tukkilaisten leiriin neljän päivän kova vedätysmatka ja kaksi tukkimiestä parhaillaan päätteli kolmannen päivän taivalta. Edellimäisen kuorman edellä rämpi kookas Puna-McWha, leveä leuka tiukkana ja pienet harmaat silmät uupumuksesta kiukutellen, etsi ja avasi tietä puhki paksun lumen. Puna-McWhan suuri suku oikeastaan oli niin mustaveristä, että heitä sanottiin »Mustiksi McWhoiksi», mutta tämä oli tulipunaisine hiuksineen ja isoine punakkoine kasvoineen ainoa poikkeus, ja tämä hänen ulkonaisen ihmisensä erikoisuus se näytti ainiaksi hapattaneen hänen mielensä. Mutta hyvä tukkimies hän oli ja hyvä ajomies, ja luottavaisina kuin koirat seurasivat parihevoset hänen kintereillään. Toista kuormaa ajoi pitkä, laihaleukainen, yks'silmäinen tukkimies, nimeltään Jim Johnson, jota kaikki siitä huolimatta sanoivat »Walleyksi». Hänen sokea silmänsä kun oli omituisen valkoinen, melkein kuin maitoposliini, oli häntä ruvettu sanomaan »Wall-eyeksi» (valkosilmäksi); mutta koska hän oli yleiseen suosittu mies ja hänellä tästä erikoisesta asiasta oli sangen jyrkkä mielipide, oli liikanimi lievennetty Walleyksi.
He vedättivät kahteen mieheen ruokavaroja Conroyn leiriin Vähälle Ottanoonsiin järvelle. Ääneti, lukuunottamatta valjaitten natinaa ja kalahtelua sekä poljetun lumen pehmeää »tuhutt, tuhuttia», ponnisteli pieni retkikunta äänettömässä yksinäisyydessä. Puiden — lehdettömien koivujen ja hajallisten, tummanviheriäin kuusien — välitse valui hämärtävän talvi-iltapäivän autiota, kellervänviolettia valoa. Valon sammuttua metsän kujanteissa aavemaiseksi harmajaksi molemmat valjaikot selviytyivät eräästä tien mutkasta ja alkoivat laskea alas jyrkkää rinnettä, joka johti Joe Goddingin yksinäiselle mökille Palaneen joen niityille. Nyt tuli mökin tumma ulkoreuna näkyviin avoimen raivion kalpeutta vastaan.
Mutta ikkunassa ei ollutkaan valoa. Eikä hengähtänyt puusavun kodikas kitkeryys tervetuloa purevassa pakkasessa. Mökki näytti oudostuttavan hylätyltä.
»Noh noh!» hoputti McWha terävään ja vilkaisi taakseen Johnsoniin, kiukkuinen aavistus silmissään. Valjaikot pysähtyivät, kaikkia kulkusiaan ravistellen.