Äkillisestä äänettömyydestä kuului sitten lapsen heikkoa ääntä, epätoivoista itkua.
»Täällä on asiat hullusti!» murahti McWha, jolta lämpöisen illallisen toiveet äkkiä raukesivat.
Hänen puhuessaan Walley Johnson juoksi sivu ja loikki mäkeä alas kuin hirvi pitkin honteloin askelin.
Puna-McWha tuli perässä kuormain keralla kiirettä pitämättä. Hän kammoksui kaikkea tunteellisuutta. Ja hänen teki mielensä pitää itseään loukattuna.
Itku oli lakannut hänen saapuessaan tuvan ovelle. Sisällä hän tapasi Walley Johnsonin polvillaan lieden edessä, kiireellä tulta sytyttämässä. Hänen nuttuunsa käärittynä ja hänen käsivarrestaan kiinni pitäen, ikäänkuin peläten hänen jättävän, seisoi pienoinen pellavatukkainen lapsi, ehkä viiden vuoden ikäinen. Mökki oli kylmä, melkein yhtä kylmä kuin ulkona paukkuva pakkanenkin. Keskellä lattiaa venyi kangistuneena Joe Goddingin pitkä ja hoikka ruumis, päällään sikin sokin kasattuja vuodevaatteita, joilla pienokainen oli koettanut sitä lämmittää ja eloon herättää.
Puna-McWha tuijotti hetken ääneti, kumartui sitten, tutki kuolleen kasvoja ja tunnusteli hänen rintaansa.
»Kuollut kuin silli!» hän mutisi.
»Niin on! se vanha nälkäkurki!» vastasi Johnson, hommastaan katsomatta.
»Sydän?» kysäisi McWha lyhyeen.
Johnson ei vastannut, ennenkuin liekki oli tarttunut sytykkeihin ja herttaisella humulla noussut avoimesta liedestä hormiin.