»En tiedä siitä mitään», hän sanoi. »Mutta hän on ollut kuolleena jo jos kuinka kauan! Ja tuli sammunut! Ja lapsi puolikuolleena vilusta! Hänenkin kaltaisensa sairas mies, kun piti lasta täällä yksinään luonaan tuolla tavalla!»
Ja hän loi vainajaan jyrkästi moittivan katseen.
»Ei siitä ollut koskaan paljon mihinkään koko Joe Goddingista!» mutisi
McWha, alati moittivana.
Tukkimiesten pohtiessa tilannetta lapsi, hienopiirteinen sinisilmäinen tyttö, katseli heitä heleän hiuskuontalonsa alta, vuoroin toista ja toista. Walley Johnson se oli vihdoin kuullut hänen kauan kestäneet valituksensa, puristanut hänet rintaansa vasten, kietonut hänen ympärilleen vaatetta, säälitellyt häntä, karkoittanut pois kauhut. Mutta tyttö ei mielellään katsonut häneen, vaikka hänen näivettyneet, kalvakat kasvonsa olivat voimakkaat ja ystävälliset.
Ihmiset halusta haastelevat kaikenlaisia yleisyyksiä lasten välittömästä havaintokyvystä. Todellisuudessa eivät lapset kuitenkaan ole vanhempia ihmisiä paremmat pintapuolisen ja väärän arvostelun puolesta. Lapsi katseli suojelijansa sokeaa silmää, kääntyi sitten pois ja kulki sivuittain McWhan luo, ojentaen miellytellen toista kättään. McWha väänsi happamesti suutaan. Ei ollut näkevinäänkään pienoista kättä, vaan sukkelaan vältti sen. Kumartuen kuolleen yli hän nosti hänet maasta, oikoi hänet kunnolla vuoteeseensa ja verhosi hänet kokonaan peitoilla, niin ettei häntä näkynyt.
»Suotta sinun on olla lapselle noin tyly, kun se pyrkii ystäväksesi!» nuhteli Walley, pienokaisen kääntyessä takaisin hänen puoleensa, hämmästynyt ilme kyyneltyneissä sinisilmissään.
»Ne ovat kaikki samanlaisia, olipa niillä ikää kuusi, kuusitoista tai kuusikymmentäkuusi vuotta!» huomautti McWha ivallisesti, astuen ovea kohti. »Minä en niitä kaipaa! Pidä sinä hänestä huoli! Minä hoidan hevoset.»
»Älkää puhuko niin kovaan», pyysi pienokainen. »Herätätte isän.
Isäparka on kipeä!»
»Voi sinua raukkaa!» mutisi Johnson, painaen hänet suurta rintaansa vastaan, säälin pistos sydämessään. »Ei, emme me herätä isää. Kerro nyt, mikä sinun nimesi on?»
»Isä sanoi minua Ruusa-Liljaksi!» vastasi lapsi, leikkien Johnsonin liivinnapilla. »Tuleeko hänen nyt lämmin? Hän oli niin kylmä eikä puhunut mitään Ruusa-Liljalle.»