Näitä lauluja lauletaan, miten reheviä lienevätkin sanat ja tapaukset, aina valittavalla mollinuotilla, joka tuntuu hyvin kummalta laulajain jykevän miehuuden rinnalla. Toiset ovat ylenpalttisen hempeämielisiä tai uskonnollisia, toisista löyhkää rivous moinen, että saavat paatuneenkin punastumaan. Kumpikin laatu on leireissä yhtä suuressa suosiossa, ja kummankin naivisuus on aivan hämmästyttävä. Yksinkertaiset tukkimiehet eivät vähääkään häpeä pahimpiakaan. He eivät näy vähääkään huomaavan niiden ylöttömyyttä. Siitä huolimatta tapahtui, vaikk'ei kukaan sanallakaan kehoittanut, että heti Ruusa-Liljan leiriin tultua kaikki rivot laulut katosivat tukkimiesten illanvietoista, ikäänkuin olisivat ne aivan unohtuneet.
Laulettaessa, tupakoitaessa ja velttoa leikkiä laskettaessa Ruusa-Lilja hiiviskeli toiselta isolta tukkimieheltä toiselle, pienenä ja huomaamattomana molempien öljylamppujen savun samentamassa valossa. Mies toisensa jälkeen nosti hänet polvelleen, laski piipun luotaan, kietaisi hänen silkkimäisiä keltaisia kutrejaan suurien tylppien sormiensa ympäri ja kuiskaili metsäläissatuja tai lasten hölynpölyä hänen ruusunpunertavaan pikku korvaansa. Tyttö kuunteli totisena minuutin tai pari, sitten väänsi itsensä alas lattialle ja lähti jonkun toisen ihailijan luo. Mutta ennen pitkää hän joutui seisomaan sen penkin ääreen, jolla Puna-McWha istui, toinen polvi tavallisesti korkealle nostettuna toisen yli ja leveä selkä vuoteen kulmaa vastaan nojaten. Jonkun minuutin lapsi seisoi siinä lannistumattomassa luottamuksessa, hymyillen ja odottaen, että hänet huomattaisiin. Sitten hän tuli lähemmä, sanankaan lähtemättä hänen muutoin kylläkin sukkelalta pikku kieleltään, nojautui McWhan polvea vastaan ja mairitellen katsoi häntä kasvoihin. Jos McWha sattui laulamaan, sillä hän oli siihen taitoon paremmanpuolinen, niin hän näytti niin kokonaan kiintyneen tähän hommaansa, että Ruusa-Lilja, kasvoissaan loukkaantuneen kummastuksen ilme, lopulta hiipi pois jonkun ihailijansa lohdutettavaksi. Mutta ellei McWha ollut laulun hommissa, niin hänen pian kävi mahdottomaksi olla tyttöä huomaamatta. Silloin hän äkkiä katsoi tyttöseen vihaisilla silmillään, rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja kysyi töykeästi: »No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»
Lapsi kiireesti pakeni tätä kovaa ääntä ja vihaista silmää, pakeni kerrassaan huoneen toiseen päähän, ja joskus suuri kyynel etsi tietään pitkin toista tai toista poskea. Moisen kokemuksen jälkeen hän tavallisesti lähti Jimmy Brackettin luo, joka lohdutti häntä joillakin sormiin takertuvilla makeisilla ja koetti tuhota McWhan murhaavilla katseillaan. McWha tavallisesti vastasi virnistyksellä, ikäänkuin ylpeänä siitä, että oli niin helposti ajanut käpälämäkeen pikku vastustajansa. Hän oli huomannut, että nimi »Keltapää» oli pettämätön puolustus-ase, Ruusa-Lilja kun piti sanaa hävyttömyytenä. Hänen nurjaa luontoaan näytti jopa huvittavan nolata Ruusa-Lilja sillä nimityksellä, josta tämä kaikkein vähimmän piti. Sitä paitsi se samalla oli sivuletkaus muille siitä, että he kohtelivat tyttöä niin »imelästi».
Mutta vaikka McWhan tylyys hetkeksi nolasikin Ruusa-Liljan, niin näytti tyttönen seuraavalla kerralla jo unohtaneen sen. Illan toisensa jälkeen hän hiipi miehen polven luo, kosiskellen tämän huomiota; ja illan toisensa jälkeen hänen täytyi masentuneella mielellä peräytyä. Mutta kerran oli McWhan vuoro tulla nolatuksi. Tyttönen oli saanut palkakseen tavanmukaisen tylyn kysymyksen:
»No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»
Mutta tällä kertaa tyttö piti paikkansa, vaikka värisevin huulin.
»Keltapää ei ole minun nimeni», hän selitti lapsellisen kohteliaasti, »vaan Ruusa-Lilja; ja minä ajattelin, että te ehkä tahdoitte ottaa minut polvellenne istumaan yhdeksi lyhyeksi pikku minuutiksi vain.»
Sangen ihmeissään McWha katseli ympärilleen, tyhmistyneesti irvistäen. Sitten hän kiukusta punastui, älytessään äkillisen hiljaisuuden vaatimuksen. Katsoen sitten julmistuneena odottavan Ruusa-Liljan pikku kasvoihin hän tiuskasi: »Tuskinpa vain!» ja nousi seisomaan, työntäen hänet tuimasti syrjään.
»Piruko sitä riivaa?» mutisi Bird Pigeon Walley Johnsonille, sylkäisten harmistuneena lieden alustaan. »Se olisi lyönyt lasta, jos olisi uskaltanut, niin häijysti se siihen katsoi!»
»Antaapahan koettaa!» vastasi Johnson hampaittensa välistä ja katseella, jolle hänen kaihisilmänsä antoi salaperäistä uhkausta.