Mutta pian McWha taas istahti vanhalle paikalleen ja oli kuin ennenkin. Ruusa-Lilja karttoi häntä kaksi iltaa, mutta kolmantena vanha viehätys sai loukkaantumisesta vallan. McWha näki hänen tulevan ja havahtuen rupesi heti laulamaan kovan äänensä koko voimalla.
Laulu oli hyvin tunnettu, eikä siinä ollut mitään, jota tytön olisi tarvinnut punastua; mutta siinä oli kovin viljalti kaikenlaista semmoista törkyä, joka näyttää erottumattomasti kuuluvan tukkilaisten elämään ja olevan kuin heidän toinen äidinkielensä. Jos joku muu kuin McWha olisi laulun aloittanut, niin ei siihen olisi kenelläkään ollut mitään virkkamista; mutta asiain tällä kannalla Walley Johnson paikalla nosti hälinän. Hänen yliherkän valppautensa kannalta nähden McWha lauloi tuota laulua »vain lapsen mieltä pahoittaakseen». Hänen päähänsä ei pälkähtänyt se ajatus, ettei lapsi luultavasti ymmärtänyt laulusta sanaakaan. Nousten seisomaan uunin takaa penkiltään hän ärjäisi savuisen huoneen poikki: »Heitä jo, Puna!»
Laulu lakkasi. Jokainen katsoi Johnsoniin kysyvästi. Useita minuutteja vallitsi hiljaisuus, jota vain jalkain levoton liikuttelu häiritsi. Sitten McWha hitaasti nousi ylös, silmäkulmat pörhöllään ja vihaiset silmät kiiluen kuin neulan nenät. Ensin hän kääntyi Johnsonin puoleen.
»Mitä p— se sinua liikuttaa, mitä minä laulan?» hän kysyi, aukoen ja sulkien suurta kouraansa.
»Kyllä minä näytän, mitä», alkoi Johnson tuikealla äänellä. Mutta päällikkö puuttui nyt asiaan. Taavi Logan oli rauhan mies, mutta hän oli isäntä leirissään. Sitä paitsi hän oli oikeamielinen mies, ja Johnson oli riidan alkanut.
»Tuki suus, Walley!» hän tiuskasi terävään kuin piiskalla sivaltaen. »Jos tässä leirissä täytyy riita aloittaa, niin teen minä sen itse, älkääkä te, pojat, sitä kukaan unohtako!»
McWha vetosi häneen kiukkuisesti.
»Sinä olet päällikkö, Taavi Logan, ja olkoon vain niin kuin sanot minun puolestani», hän sanoi. »Mutta kun sinä olet päällikkö, niin minä kysyn sinulta, onko tämä tukkileiri, vai hartauskokous? Walley Johnson menköön helvettiin; mutta jos sinä sanot, että me emme saa laulaa muuta kuin virsiä, niin olkoon virsiä minun puolestani — siksi kuin minä pääsen semmoiseen leiriin, jossa on miehiä eikä lapsenpiikoja.»
»Tuo on kaikki oikein, Puna!» sanoi päällikkö. »Minä ymmärrän, että sinä suutuit, kun Walley niin pahasti sinut keskeytti! Hänellä ei ollut oikeutta keskeyttää sinua, eikä syytäkään. Tämä ei ole mikään hartauskokous. Pojilla on oikeus kirota niin paljon kuin haluttaa. Semmoinen leiri olisi näihin aikoihin luontoa vastaan, jossa pojat eivät saisi kirota, pian siinä jokin kohta repeisi. Eikä pojilta voi vaatia, että he käyvät varpaillaan ja puhuvat siirappia pienen keltatukkaisen tyttölapsen vuoksi, joka on tullut tänne vanhaa leiriämme ilostuttamaan. Se olisi järjetöntä! Meidän ei tarvitse muuta muistaa, kuin vain tämä — ei mitään ruokotonta! Siinä kaikki, pojat. Koetetaan tulla toimeen ilman sitä.»
Kun päällikkö puhui, niin hän mielellään sanoi sanottavansa juurta jaksain. Kun hän oli päättänyt, niin ei kenellään ollut sanaakaan sanottavaa. Kaikki olivat tyytyväisiä paitsi Johnson; ja tämän ei auttanut muuta kuin pitää hyvänään. Seurasi muutaman sekunnin painostava hiljaisuus. Sen rikkoi Ruusa-Liljan pehmeä kimakka ääni. Hän oli seisonut päällikön edessä ja katsonut häntä pelokkaan tarkkaavasti kasvoihin hänen puhuessaan.