Susista hän ei nähnyt merkkiäkään; ja niin hän muitta seikkailuitta saapui iltapäivällä hyvissä ajoin Crimminsin avaralle raiviolle.
Sairas vaimo jo puoleksi houraili tuskiensa, kuumeensa ja huolensa valloissa, lapsi itkeä tihuutti peloissaan ja raihnas vanhus mutisi itsekseen, haparoidessaan tuleen puita, joita Alec Ross oli kasannut lieden taa suuren pinon. Asiat olivat sanomattoman surkealla kannalla ja Amanda kiitti Jumalaa, kun oli päänsä pitänyt ja tullut. Hänen tulonsa näytti tosiaan paikalla saaneen aikaan ihmeitä, se kun asetti lapsen pelon, rauhoitti sairaan vaimon tuskan huolet, ja vanhuskin saattoi jälleen uinahtaa suuressa nojatuolissaan. Työtä oli niin paljon, ettei Amanda moneen tuntiin joutunut mitään muuta muistamaan. Vasta myöhään yöllä, lapsen nukuttua pyörävuoteeseensa ja vanhuksen kadottua pieneen kaappihuoneeseensa, hän saattoi istahtaa ja levähtää.
Hän löysi nurkkahyllyltä vanhan kuvalehden ja alkoi sitä selailla. Mutta lukea hän ei voinut, sairaan vaimon tuskallinen hengitys korvissaan. Hän huomasi, vaikk'ei sitä sen enempää ajatellut, että ainoa keino vieroittaa mieltään tästä äänestä oli ajatella sitä miestä, joka niin odottamatta oli lähettänyt hänet tälle asialle. Hän muisteli hänen ystävällisiä ja lujia nuoria kasvojaan, hänen kohteliaisuuttaan, epäitsekkyyttään, avuliaisuuttaan, hänen vartalonsa nuorteutta ja voimaa hänen lähtiessään kodin porraspäästä lumen poikki harppaamaan. Immen sydäntä kouristi, kun hän ajatteli susien ehkä ajavan takaa tätä nuorta miestä, ehkä hyökkäävän hänen kimppuunsakin, ennenkuin hän kylille ennättäisi. Mutta sitten hän halveksien karkoitti moisen ajatuksen mielestään. Hänen kimppuunsa eivät mokomat hiipivät pedot uskaltaisi käydä. Sitten hän itsekseen hymyili, hellän anteeksiantavasti, ajatellessaan hänen ystävällisiä, vaikka kömpelöitä apuhommiaan, joiden jälkiä huomasi sairashuoneessa. Miehen hommiksi eivät ne sentään olleet hullumpiakaan, hän sitten taas ajatteli.
Kello alkoi lyödä puoltayötä. Muutama sekunti enää jouluaattoon. Hän ihmetteli, ennättäisikö hän kotia ennenkuin isä. Koko sydämestään hän toivoi ennättävänsä. Hän oikein pahastui ajatellessaan isänsä kasvoihin kuvastuvaa pettymystä, ellei hän olisi kotona vastassa — hänen epätoivoista huolestumistaan tyttären varomattoman retken vuoksi. Vihdoin hän tunsi silmäluomiensa vastustamatta vaipuvan umpeen ja hyppäsi pystyyn. Hän ei saanut nukkua. Hän lähti vuoteen luo ja huomasi potilaan vähän rauhoittuneen ja hänen hengityksensä käyneen kevyemmäksi pellavansiemen-puuron vaikutuksesta, jota Amanda oli runsaalla mitalla pannut hänen rinnalleen. Paljoa Amanda ei taudeista tiennyt, sen verran kuitenkin, että oli tyytyväinen huomatessaan sairaan kiivaan valtimon vähän tasaantuneen ja käyneen täyteläisemmäksi.
Ja nyt tuntikausien taistelu unta vastaan. Se kiinnitti hänen koko huomionsa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että tunnit voivat olla niin loppumattoman pitkiä. Hän ei uskaltanut istahtaa kuin tunniksi kerrallaan. Ja usein hän ajatteli, että kello lienee seisahtunut, niin hitaasti viisarit edistyivät. Mutta yö kuitenkin päättyi, ja juuri päivänkoiton tuimalla tutkaimella kuului kulkusien helinää. Lääkäri ja Ross olivat tulleet, tuoden kauppalasta sairaanhoitajattaren mukanaan.
Amanda kuuli tohtorin sanovan, että hänen hoitonsa ja pellavansiemen-hauteensa luultavasti olivat saaneet aikaan käänteen — että rouva Crimmins luultavasti paranisi. Impi kohtasi Alec Rossin silmäin mittaamattoman ihailun. Lyyhistyen sitten onnellisena kuin lapsi vanhuksen isoon nojatuoliin hän nopeaan nukkui.
Kestämänsä pitkällisen jännityksen vuoksi Amanda vasta jälkeen puolenpäivän saattoi ruveta kotomatkalle suoriutumaan. Alec Ross, jonka jänteet näyttivät olevan teräksiset, oli juuri aikeissa palata kauppalaan ja Amanda tarjosi hänelle paikan laitareessään, hämmentyen kuitenkin samalla ja siitä itselleen suuttuen. Nuori mies innolla suostui — pannen kuitenkin leikillisesti ehdoksi, ettei häntä pyydettäisi ajamaan.
»Minä olisin huono Hagenbeck!» hän itseään puolusteli.
»Älkää vähääkään luulko, että minä antaisin teidän ajaa tätä kelpo eläintä!» sutkautti Amanda päättävästi. »Se näyttää niin hyvin tietävän, mitä minä tahdon. Minä en luule, että se tyytyisi, jos sitä ajaisi kukaan muu kuin minä.»
»Se on viisas eläin. Olen aivan samaa mieltä kuin sekin», sanoi nuori mies tukkiessaan peitteitä huolellisesti immen ympärille, ennenkuin itse kävi istumaan.