»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi. »Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»
Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin kuumaa, väkevää teetä.
Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat häneen hämmästyneinä. »Ettepä te näytä niistä paljoa välittävän!» hän jatkoi.
Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.
»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää. Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»
Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.
»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat, oli samaa mieltä kuin äitinsä.
III.
Hirven suhteen Amanda oli aivan oikeassa. Se oli täydelleen tottunut valjaisiin. Ilmeistä oli, että se oli löydetty aivan pienenä vasikkana ja kaikkien suosikkina kasvanut jossakin takametsän talossa. Se oli erinomaisen tottelevainen ja ilmeisestikin oli hyvillään, kun sitä näin tarvittiin. Mutta kun sitä ei oltu kuolaimiin totutettu, niin Amandan täytyi ajaa sitä riimuun kiinnitetyillä suitsilla. Suitsia hän ei kuitenkaan paljoakaan tarvinnut, sillä hirvi totteli aivan samoja käskysanoja kuin hyvinopetettu ja aulis härkä, se vain oli paljoa herkempi kuin älykkäinkään härkä.
Istuen syvällä vankassa laitareessä, jalkopäässä kuuma tiili, lämpimästi puettuna ja peitettynä vanhanaikuisiin puhvelinnahkoihin, käsissä kahdet tumput ja kasvot rusottaen valkoisen villahuivin kehästä, Amanda suuresti nautti matkastaan sen pelotuksista ja asiansa surullisuudesta huolimatta. Hän ihastui sanomattomasti huomatessaan, kuinka helppo hänen oli ohjata outoa ja uljasta vetojuhtaansa. Suuret laajat kaviot, jotka olivat melkein kuin lumikengät ja jonkun verran sitä kannattivat, suuret olkavoimat ja pitkät koivet auttoivat hirveä helposti kulkemaan kinoksien läpi, joihin hevonen auttamatta olisi takertunut. Se kaaloi eteenpäin vakaasti, vaikk'ei nopeaan, ja mataline, leveine anturoineen laitareki ui korkealla, lumeen paljoakaan painumatta.