»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka pelästynyt sävy äänessään.
»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee», impi rauhallisesti sanoi.
»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti päättävästi.
Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.
»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni valmiiksi.»
Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi itkeä huolesta.
»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi. »Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti. Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi! mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen? Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen, joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle. Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»
Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»
Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»
Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.