Hän keskeytti äkkiä, sillä Mustan joen tieltä kuului samalla räikeä ääni, puoleksi haukkunaa, puoleksi ulvonaa. Siihen yhtyi paikalla toinen, hieman matalampi.
Hirvi hypähti eteenpäin, sitten korskahtaen lyhyeen pysähtyi.
»Siellä ovat ystävänne, sudet, ja lähellä ovatkin», sanoi Alec Ross. Hän puhui kevyesti. Mutta samalla hän pisti oikean kätensä takkinsa alle, kunnes tapasi colttinsa perän.
Amandan kasvoihin kuvastui mielipaha ja epäröinti. Hän oli suuressa menon kiihkossa, kun tahtoi saada isänsä kiinni, ennenkuin tämä kotia ennättäisi. Mutta noissa äänissä oli jotakin, joka hänessä herätti kamalia aavistuksia. Hän ei voinut jatkaa matkaa. Kimakkaa, pöyristyttävää luikkuuta alkoi taas kuulua.
»Minusta kuulostaa siltä, kuin ne olisivat jonkun kimpussa», hän arveli. »Entäpä jos ne ovat ajaneet jonkun puuhun?»
Tämä oman arvelun synnyttämä kuva syöpyi kamalan selkeäksi hänen mieleensä.
»Ehkä ne ovat ajaneet jotakin puuhun. Vanhan murisevan piikkisian, se on luultavinta. Siitä ne eivät paljoa kostu!»
»Minä en susista tiedä mitään muuta, kuin mitä olen lukenut; mutta en minä luule niitä niin tyhmiksi», sanoi tyttö. Ja äkkipäätöksen tehden hän rupesi hirveä kääntämään. »Ettekö tahtoisi nousta reestä ja nostaa sitä, niin ettemme kääntyessämme kaadu?»
»Toden totta, te olette reipas!» huudahti nuori mies, innolla totellen.
»Mutta kestääkö sitä juhtanne?»
Juhdalla ei ilmeisestikään ollut mitään asiaa vastaan, vaan pikemminkin, ihmissuojelijoihinsa rajattomasti luottaen, näytti haluavan käydä vihollistensa kimppuun.