Kun laitareki kääntyi ylös Mustan joen tielle, sanoi Amanda itseään puolustellen: »Minä taidan olla kovin houkkamainen! Mutta tiedättekös, se voisi olla — ihminen! Enkä minä voisi mennä kotiin ja tuntea itseäni onnelliseksi, ellen olisi varmuudeksi käynyt katsomassa, voisinko? voisitteko te?»
»Minun mielestäni te olette» — hän epäröi, hehkuvat sanat kielelleen tulvien, ja vihdoin sanoi: »oikeassa.»
Tämä oli kylläkin lievästi sanottu, mutta katsoen äänensävyyn, jolla se sanottiin, se Amandan mielestä oli kuin ylistysruno. Innostuneena hän hoputti hirveä eteenpäin. Vaaraa hän ei sen enempää ajatellut kuin jos olisi ollut matkalla kananäyttelyyn.
Juuri samalla sudet jälleen alkoivat luikata, vieläpä moniäänisesti ja ilmeisen kiihkeästi.
»Jotakin ne ovat saaneet kynsiinsä, se on varma!» huudahti Ross. »Ja ne ovat lähellä — tuossa aivan mutkan takana.»
Tuskin hän oli saanut sanat sanotuksi, kun susilauman ulinan puhki kuului huuto — miehen peloton ja käskevä huuto.
Amandan sydän seisahtui. »Hyvä Jumala!» hän huohotti. »Se on isä!»
IV.
Viisi sutta oli seurannut hänen kintereillään viimeiset kuusi mailia, mutta tämä seikka ei suurestikaan huolestuttanut John Carsonia. Mutta se suututti häntä, ja hän toivoi niiden sen verran rohkaisevan mieltään, että tulisivat hänen kirveensä ulottuviin. Viimein hän alkoi ajatella, kuinka hullusti sentään saattaisi käydä, jos jotakin tapahtuisi. Ja juuri kuin hän sitä mietti, se tapahtuikin. Kaatuneen puun hajonnut latva, jonka lumi oli peittänyt näkyvistä, tarttui hänen lumikenkäänsä kiinni sillä tavalla, että hän kesken harppaustaan keikahti nurin ja päistikkaa putkahti pienen haudan pohjaan. Pudotessaan hän kuuli lumikenkänsä kehyksen katkeavan.
Hänen niskalihaansa karmaisi hampaitten rauskahtavan puraisun ennakkotunne. Paikalla hän taas ponnahti lumituhrusta pystyyn, kääntyen vihollisiaan vastaan ja pyyhkäisten lunta silmiltään. Mutta yhtä äkkiä hän vaipui takaisin, oikea sääri petti.