"Kyllä, kyllä minulla voimia on ja minä lähden heti matkalle. Kun tässä on kysymys maailman parhaimman miehen elämästä ja hengestä, niin silloin en epäröi."
"Emme saa hukata hetkeäkään. Liisa, emme saa viipyä enää minuuttiakaan."
2.
Jo paljon ennen kuin hautajaissaatto oli päässyt Armboth Fellille, seisoi Ralph Stye Headin huipulla katselemassa, milloin ensi vilahdus saatosta näkyisi eräässä paikassa, jonka ohi sen välttämättä täytyi kulkea. Viime pakkasen jäljet olivat jo hävinneet näkymättömiin tältäkin korkeudelta. Ralph oli kävellyt solan vaikeimmasti kuljettavan osan kautta ja saanut varmuuden siitä, ettei häntä siltä taholta uhannut mikään vaara. Rajuilma oli pannut virrat tulvimaan. Vesi kohisi kumeasti suurten kivilohkareitten yli viskellen vaahtoa korkealle ilmaan, missä tuuli sen äkkiä hajoitti kaikille suunnille. Jokaiseen suojaiseen syvänteeseen kokoutui suuria keltaisia vaahtokokkareita. Kuilun putouksen pauhu hiljensi myrskyn, joka raivosi sen yläpuolella.
Tuuli puhalsi Great Gablen kukkuloilta melkein musertavan voimakkaasti solan ylimmäiseen osaan. Kova vihuri oli kerran kaatanut Ralphinkin pitkäkseen maahan. Se oli vielä samaa rajuilmaa, joka oli alkanut raivota isän kuolinpäivänä. Ralph oli ensin ollut huolissaan lähestyvän saaton turvallisuudesta, mutta hän oli löytänyt suojatumman polun pensaikon juurelta ja aikoi opastaa saaton sen kautta sen saavuttua paikalle. Muutaman putouksen kohdalla oli pensaikossa aukko, jonka kautta tuuli puhalsi hirveän voimakkaasti kuin käyttäen sitä luonnollisena tienään etelää kohti, mutta aukko oli kapea ja sen ohi päästäisiin nopeasti.
Näiden tutkimusten aiheuttamasta säännöttömästä työstä palasi Ralph tämän tästä suuren kuilun päähän ja katseli kaukaa siintävien vuorten ja laaksojen yli etäisyyteen. Hänen pitkä nuttunsa ulottui polvien alapuolelle ja hän oli sitonut sen lujasti uumilleen vyöllä. Lakki oli hyvin pään mukainen ja sen laitojen alta näkyivät hänen paksun tukkansa lyhyet kiharat, joita tuuli heilutteli. Hänen koiransa, Laddie, oli hänen mukanaan.
Hän meni suojaan muutaman suuren kallionlohkareen taakse ja odotti kauan suunnaten katseensa kukkulalle, joka sijaitsi kuuden penikulman päässä laaksoon päin.
Saatto tuli vihdoinkin näkyviin. Kylmä ja synkkä aamu näytti äkkiä kirkastuvan melkein keväisen loistavaksi — tuolla alempana ainakin, ellei täällä ylhäällä. Aurinko rupesi paistamaan lyijynharmaalta talviselta taivaalta ja heitti juuri tällä hetkellä loistavan sädekimpun kukkulan laelle. Se siirsi äkkiä siellä kulkevan synkän matkueen kuin keitaaseen. Sitten kimppu laajeni ulottuen laaksoon ja sumupilvet, jotka olivat vyöryneet sen ja hänen välillään, haihtuivat paljastaen sinisen pilvettömän taivaan.
3.
"Minkä tien me nyt valitsemme?"