6.
Robbie Andersonin ja tamman johtama surusaatto oli kulkenut hitaasti Borrowdaleen, sittenkuin jalan kävelevät vieraat olivat kääntyneet takaisin Wythburniin, Seuraten kiemurtelevaa Derwentiä olivat he sivuuttaneet Stonethwaiten ja Seathwaiten kylät ja saapuneet paria tuntia Shoulthwaitestä lähtönsä jälkeen Stye Head-solan päähän. Keskipäivän kirkkaus oli nyt muuttunut cumbrialaisen joulukuun päivän harmaaksi pakkaseksi.
Laakson pohjalla olivat he suojassa tuulelta, mutta he näkivät vuorten rinteillä leijailevien sumupilvien rikkoutuvan pitkiksi suikaleiksi ja ymmärsivät siitä, ettei myrsky ollut vielä lakannut. Saavuttuaan kohtuullisen matkan päähän niiden vuorien välisestä leveästä aukosta, joiden yli heidän piti kulkea, näkivät he silmänräpäyksen ajan erään miehen kuvastuvan selvästi taivasta vasten.
"Hän on siellä", ajatteli Robbie ja kiiruhti arkkua kantavaa tammaa. Hän muisti Ralphin sanatkin: "Sido nuori hevonen tammaan solan päässä", ja hän teki niin. Mutta kuljettuaan vähän matkaa huomasi hän sen pikemmin estävän heidän kulkuaan kuin auttavan sitä.
"Solassa on liian jyrkkiä mutkia", ajatteli hän irroittaen hevoset toisistaan. Sitten he jatkoivat matkaansa ahdasta solaa ylöspäin seuraten virtaa, joka kohisi vaahdoten heidän sivullaan.
7.
"En jaksa enää kauemmaksi, Rotha. Minun on pakko istuutua lepäämään.
Jalkani ajettuu, koska kääre on ruvennut puristamaan sitä."
"Koeta, tyttöseni, koeta jaksaa vielä vähän matkaa. Kestä vielä viisi minuuttia, vain viisi minuuttia, niin ehdimme perille."
"Minun ei kannata yrittääkään", vastasi Liisa vaikeroiden. "Olen jo koettanut koettamasta päästyänikin ja ellen nyt istuudu, pyörryn." Sanottuaan sen vaipui tyttö nurmikolle ja alkoi kääriä auki nilkan ympärille kiedottua sidettä.
"Voi, rakkaani, tuolla he jo tulevat solan puolivälissä ja ehtivät solan päähän kymmenessä minuutissa. Ralphkin on huipulla, sillä näen hänetkin ja koiran. Mitä meidän on tehtävä, mitä voimmekaan tehdä?"