"Sitähän sinä aina laulat", sanoi Joe äreästi, "mutta siitä ei ole ennenkään tullut mitään eikä tule vastakaan."
"No, no, maailmassa ei ole mitään niin kummallista kuin muutamat ihmiset", mumisi äiti Garth.
Joe näytti ymmärtävän äitinsä vihjauksen.
"Olen suunnattomasti kyllästynyt sekä sinuun että heihin", sanoi hän. "Olen hirveän iloinen, että he lähtevät matkoihinsa nyt aamulla, en kiellä sitä ollenkaan."
Tätä sepän totuudenrakkautta ei voitu sanoa ystävällisyydeksikään, sillä hän näytti niin synkältä kuin hän punakkoine kasvoineen vain voi.
Äiti Garth katsahti häneen. "Kuulehan nyt, poikaseni, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Olet vihainen kuin mehiläinen tänään", sanoi hän äänellä, minkä tarkoitus oli houkutella poika paremmalle tuulelle.
"Niin olenkin", murahti seppä.
"Mutta miksi?" kysyi äiti kehräten nyt toisella tapaa.
"Miksikö? Senvuoksi, etten saa enää nukkua öisin nykyään enkä voi työskennellä päivisin; sentähden vain."
"Hush!" sanoi äiti Garth katsahtaen nopeasti tuohon ennenmainittuun oveen. Sitten kääntäen jälleen tyynesti huomionsa oksiin hän lisäsi muuttuneella äänellä: "Siitä ei sinun tarvitse välittää, poikaseni."