"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän kuluttua."
Rotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy viittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.
"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä", toisti poliisi tyynesti sulkien oven mennessään.
XXIII.
HÄN EI PUHUNUT MILLOINKAAN RAKKAUDESTAAN.
Kun ovi sulkeutui poliisien jälkeen, vaipui Willy uupuneena tuoliinsa. Kiihkon aiheuttama jännitys oli ollut liikaa hänen vilkkaalle luonteelleen ja vastavaikutus oli sen vuoksi äkillinen ja tuskallinen.
"Armahdus ja rangaistuksesta vapautuminen", mumisi hän; "ivaa ja valhetta kaikki — niin, sellaista se juuri on ja sen sanoinkin heille. Ei ole puhettakaan armahduksesta eikä korvauksesta, kun ihminen kerran joutuu heidän kynsiinsä. Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni sen. Se on vain veruke meidän pettämiseksemme, mutta Jumalalle kiitos, meitä ei niinkään helposti petetä."
"Ajattelen kuitenkin, että Ralphin pitää saada tämä tietää — tarkoitan, jos voimme lähettää sanan hänelle", sanoi Rotha. Hän nojautui vieläkin uunin nurkkaan. Hänen kasvonsa, jotka äsken olivat olleet punaiset, olivat nyt tuhkanharmaat ja hänen huulensa olivat tiukasti yhdessä.
"Hän antautuisi varmasti heidän käsiinsä. Tunnen hänet niin hyvin, että olen aivan varma siitä, mitä hän tekisi", sanoi Willy.
"Mutta siitäkin huolimatta ajattelen, että hänen pitää saada tämä tietää", sanoi Rotha. Tyttö puhui hiljaisella äänellä, mutta hyvin päättäväisesti.