"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa", sanoi muudan poliisi ja toiset nauroivat.
Rotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen tarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista viereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.
Miehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi poliisi, joka oli johtanut puhetta:
"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet meille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja korvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden."
"Se on vain veruke, kurja veruke", huusi Willy polkien jalkaansa lattiaan. "Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta."
"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan tilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme."
"Tuossa on teille neuvoistanne!" huusi Willy menettäen kokonaan malttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. "Tehkää pahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua ilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee."
Poliisit nauroivat. "Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei olisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne, nuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon vähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko joukon maltillisempi ja se on ikävää se." Tämä ärsyttävä vertaus ei lauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.
"Riittää jo!" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla oveen.
Miehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.