Vanha laulu.
Wythburnin kaupunki sijaitsi Lauvellenin juurella kapeassa laaksossa Bracken Waterin ylimmäisessä päässä. Kylä oli pieni, mutta väkirikas. Siellä asui pääasiallisesti paimenia, joiden laumat kävivät laitumella läheisillä kukkuloilla. Talot, joita ei ollut sataakaan, olivat kaikki olkikattoisia ja paksuseinäisiä.
Kaupungin pohjoispuolella oli lammikko, eräs pitkä säännötön pieni järvi, jonka keskipalkoilla vanha roomalainen kivisilta yhdisti sen molemmat rannat toisiinsa. Lännessä päin kiemurteli kuoppainen ratsutie, joka jatkui etelään ja pohjoiseen silmän kantamattomiin. Tämän tien vieressä puolen penikulman [tarkoitetaan engl. penikulmaa; 1 engl. penikulma = 1609,3 m] päässä Bracken Waterin eteläisestä päästä oli parin kukkulan välissä luonnollinen aukko ja sen pohjalla polku, jota pitkin päästiin kaupunkiin.
Laakson asukkaat sanoivat kumpujen välistä kuilua kaupungin portiksi, mutta miksi kuilua sanottiin portiksi ja kylää kaupungiksi, ei kukaan voinut sanoa, vaikka ihmiset olivatkin aina käyttäneet näitä nimityksiä. Viisaimmatkin pudistivat vakavasti päätään koettaessaan selittää vieraille, että porttia pitäisi oikeastaan nimittää vahtiportiksi viertotien viereisen tuvan vuoksi. Seudun aikakirjatkaan eivät tienneet asiasta sen enempää.
Ne kukkuloiden miehet ja naiset, jotka asuivat näissä vuorisissa seuduissa noin pari sataa vuotta sitten, olivat raakoja sivistymättömiä ihmisiä. Heitä ympäröivät seudut olivat täynnä kamalia taruja ja useat olivat nähneet virvatulten palavan Deer Garth Ghyllissä ja kuulleet valitushuutoja Clarks Loupista.
He eivät voineet olla vapisematta näistä salaperäisistä seikoista puhuttaessa, kun kuu kiersi rataansa synkällä taivaalla ja tuuli ulvoi tuvan nurkissa heidän ollessaan kokoontuneina takan ääreen.
Heidän yhteytensä muun suuren maailman kanssa oli hyvin vähäpätöinen. Ratsastava kulkukauppias oli heidän nopein uutistentuojansa ja jalkaisin kulkeva rihkamasaksa kertoi heille aina viikon tärkeimmät tapahtumat. Viiden penikulman päässä pohjoisessa ratsutien varrella sijaitsi heidän Gaskarth-niminen markkinapaikkansa, jonne he veivät myytäviksi villansa ja siitä kudotut kankaansa. Lauvellenin huipulta voivat he katsella niiden laivojen valkoisia purjeita, jotka liukuivat leveää Solwaytä alaspäin. Nämä olivatkin ainoat vilahdukset heidän vuoriensa ulkopuolella olevasta maailmasta, joka heidän mielestään tuntui salaperäiseltä ja kauhistuttavalta.
Wythburnin asukkaiden ja ulkopuolisen maailman välillä oli kuitenkin vielä eräs side. Kaupungin lammikon pohjoispuolella asui nimittäin muudan perhekunta lammaspaimenia, joita sanottiin Shoulthwaite Mossin Rayksi. Siihen kuului mies vaimoineen ja kaksi poikaa.
Talon isäntä, Angus Ray, oli jo nuorena saapunut seudulle Cumberlandin äärimmäisiltä rajamailta. Hän oli melkein jättiläinen kooltaan pitkine voimakkaine jäsenineen ja lihaksineen, jotka muistuttivat pyökin pahkaisia oksia. Asetuttuaan asumaan Wythburniin hankki hän itselleen nopeasti kaikenlaista omaisuutta ja muutamien vuosien kuluttua oli hän niiden seutujen suurin lammastenomistaja. Voitiin todellakin sanoa onnen suosivan Angus Raytä, ja silloinkin se oli yhtä eittämättömästi hänen puolellaan, kun hän sopivaan aikaan rupesi katselemaan itselleen emäntää.
Mary Rayllä ei näyttänyt olevan montakaan yhteistä ominaisuutta miehensä kanssa. Hänellä ei ollut sitä voimakasta ruumiinrakennetta eikä tuota joustavaa suloa, mikä on vuoristolaisille ominaista, ja se johtui suurimmaksi osaksi niistä olosuhteista, joissa hän nuoruudessaan oli elänyt. Hän oli muutaman laaksolaisen ainoa lapsi, joka oli hankkinut itselleen niin paljon maata, että häntä kotiseudullaan sanottiin suureksi maanomistajaksi. Äiti oli kuollut tytön syntyessä, ja ennenkuin tyttö ehti kasvaa nuoreksi naiseksi, tuli hänen isänsä, joka oli mennyt vanhana naimisiin, heikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Hänen kätensä vapisivat kovasti, hänen silmänsä olivat liian heikot ja hänen henkeään ahdisti niin kovasti, ettei hän enää uskaltanut lähteä vaikeille ja vaarallisille vuoristomatkoille. Senvuoksi ei hän enää ajatellutkaan omaisuutensa kartuttamista, vaan asettui tyynesti asumaan Castenandissa sijaitsevalle maatilalleen ja tyytyi niiden sävelien suomaan iloon, joita hän silloin tällöin loihti esille viulustaan, soittimesta, jonka soittamisessa hän jo nuoruudestaan asti oli osoittanut jonkinlaista taitoa. Tässä rauhallisessa elämässä oli hänen tyttärensä hänen ainoa toverinsa.