Wythburnissä ei voitu nähdä mitään sen liikuttavampaa kuin tytön hellyys, millä hän koetti lieventää isänsä viimeisiä ikävuosia. Hän arvasi isänsä toivomukset, ennenkuin ne ehdittiin lausuakaan, kesti nurkumatta hänen oikkunsa, lohdutti häntä niissä kuvitelluissa suruissa, jotka ovat joskus ominaisia sen ikäisille, ja voipa hän liikuttavan leikillisesti olla yhtyvinään hänen usein uudistuviin mielikuvitteluihinsa.
Voidakseen tehdä sen oli hänen luonnollisesti pakko luopua monista niissä huvituksista, joista hänen ikäisensä ja -säätyisensä tytöt tavallisesti pitävät, vaikka hän ei enää siinä osoittanutkaan minkäänlaista näkyvää itseuhrautumista. Hänellä oli monta ihailijaa, sillä nuoruudessaan oli hän hyvin kaunis, ja vielä useampia kosioita, sillä häntä luultiin rikkaaksi. Mutta ei imartelu eikä todellisen intohimon tulisuus näyttäneet vaikuttavan häneen ollenkaan, ja ne, jotka muka tahtoivat tavata hänen isäänsä jonkun ilmeisen verukkeen nojalla saadakseen puhutella häntä, saivat tavallisesti poistua pääsemättä sen pitemmälle.
Hän hymyili ja toivotti jokaisen vertaisensa tervetulleeksi iloisesti jutellen, ja sen vuoksi ne nuoret laaksolaiset, jotka kosivat häntä alhaisista vaikuttimista, sanoivatkin häntä tavallisesti pieneksi keimailijaksi. Ne taasen, jotka pyysivät häntä vaimokseen jalommista syistä, joutuivat toivottomiksi ajatellessaan, että rakkauden myrskyjen vienoinkaan puuska tuskin milloinkaan voi rikkoa hänen sydämensä tyyntä rauhaa.
Muutamana päivänä kuoli kuitenkin äkkiä vanha maanomistaja eikä hänen viulunsa säveleet kaikuneet enää milloinkaan illan hiljaisuudessa laaksossa. Vanha soitin sai riippua keittiössä koskemattomana ja tomuisena siinä naulassa, johon hän itse oli sen ripustanut hattunsa alle.
Kun nyt koko elämä tuntui surevasta tytöstä sanomattoman tyhjältä erämaalta, johon ei auringon sädekään pilkistä, ilmestyi Angus Ray ensimmäisen kerran kosijana Castenandin luona sijaitsevaan taloon, puristi tytön käden omaansa ja katsoi häntä tyynesti silmiin. Hän sanoi, ettei tyttö voi pitkää aikaa jatkaa yksinäistä turvatonta elämäänsä, huomautti, ettei hän saa tehdäkään sitä, vaikka hän voisikin ja tahtoisikin, ja lopetti pyytäen, että tyttö tulisi hänen luokseen.
Hänen sanansa vaikuttivat voimakkaasti kuin magneetti teräkseen. Tyttö katsoi kyynelten sumentamin silmin Anguksen voimakkaihin kasvoihin, joiden ankaruutta nyt lievensi jokin tunne, jota ei niissä milloinkaan ennen oltu huomattu. Kun hän painoi hellästi ja varovaisesti tytön rintaansa vasten, vuotivat tytön kimaltelevat kyyneleet nopeasti ja kuumina kirkastuneille ja loistaville kasvoille, ja kuin piilottaakseen ne painoi hän päänsä Anguksen rinnalle.
Niin helposti suoriutui Angus Ray koko kosimisesta.
Heillä oli kaksi poikaa, joista nuorempi muistutti hyvin paljon äitiään. Willy Ray ei ollut ainoastaan perinyt äitinsä kasvojenpiirteitä, vaan vieläpä hänen luonteensakin. Hänellä oli naisen pyöreä kaula ja joustavat jäsenet, hieno iho ja kaihoisa ilme lempeissä sinisissä silmissään.
Kun hänen poskensa vuosien kuluttua peittyivät ohuella kiharalla parralla, ei sekään vähentänyt ollenkaan niiden naisellista kauneutta. Näytti aivan siltä kuin luonto olisi vielä viime hetkeen saakka aikonut hänestä tyttöä. Koulussa oli hän ollut taipuisa ja ahkera oppilas ja kuului nyt niihin harvoihin Wythburnin asukkaihin, jotka voivat sanoa omaavansa jonkinlaisen sivistyksen.
Willyn vanhempi veli, Ralph, muistutti enemmän isäänsä. Hänellä oli isänsä voimakas ja kookas ruumiinrakenne, mutta hän oli perinyt muutamia äitinsäkin ominaisuuksia. Hän ei ollut niin ankara ja vaatelias kuin isä, mutta ei myöskään niin hiljainen ja ystävällinen kuin äiti. Hän ei ollut lainkaan innostunut lukemiseen, ja vain isän voimakas käsi oli pannut hänet poikasena pelkäämään rangaistuksia, jotka olisivat seuranneet laiskoittelemista. Rohkeus ja päättäväisyys olivat hänen tunnusmerkillisimmät luonteenominaisuutensa.