Eräänä päivänä, kun hän muutamien toveriensa kanssa samoili kallioiden välissä, juoksi pieni sokea karitsaraukka määkien heidän sivuitseen suurta korppi-, varis- ja pöllöparvea pakoon. Säälimättömät linnut olivat hyökänneet viattoman eläimen kimppuun sen maatessa ja nukkuessa muutaman puun juurella, puhkaisseet sen silmät ja syöneet ne, ja nyt kun veri virtasi ammottavista reijistä sen turvalle, raakuivat ja kirkuivat ne ajaakseen sen ensin jyrkänteen laidalle ja sitten kuolemaansa kohti alempaan kuiluun, jossa ne olisivat voineet herkutella sen raadolla.
Puolustautuminen näitä julmia lintuja vastaan ei ollut niinkään helppoa niiden saaliin läheisyydessä, mutta Ralph juoksi karitsan jälkeen, otti sen kiinni ja nosti syliinsä välittämättä omia silmiään uhkaavasta vaarasta. Hän heilutti sauvaansa päänsä ympärillä karkoittaen pois linnut, jotka kirkuen lentelivät sinne tänne aikoen hyökätä hänen kimppuunsa.
Oli luonnollista, että hänen laisestaan pojasta kehittyi kukkuloiden paras paimen. Ralph tunsi jokaisen vuoripolun ja jokaisen piilopaikan, jonne lampaat voivat paeta sadetta ja myrskyä pakoon, ja jokaisen ketunluolankin. Silloin kun lampaita kerittiin, pestiin ja merkittiin, oli hän parhaimpien joukossa, ja kun laumojen eläinten lukumäärä oli laskettava, kun ne tuhatpäisissä joukoissa kiiruhtivat portista, oli hänen tapanaan laskea ne neljittäin ja kuusittain eikä parittain. Hän ei ollut niin ylpeä, että hän noissa niin sanotuissa keritsemisjuhlissa olisi pysynyt poissa hauskasta kansantanssista, sarasta, vaan otti osaa kaikkiin sen vuoroihin sekä ensimmäiseen, toiseen että kolmanteen — luontiin, kaiteeseen panemiseen ja kutomiseen.
Ja hänen voimakkaan äänensä, johon useimmiten vain kuilujen kaiut vastasivat, kuultiin joskus hyräilevän jotakin laulunpätkää kylän ravintolassa. Mutta Ralph, vaikka hän mielellään näyttikin ottavan osaa yleisiin huvituksiin, oli kuitenkin pohjaltaan hyvin vakava, melkeinpä juhlallinen. Hän oli suoraan sanoen raa'an maan raaka poika, kovakätinen ja usein karkea puheissaankin ja tietämätön kaikista niistä hienouksista, jotka sulostuttavat elämän.
Siihen aikaan kun Ralph saavutti täyden miehuutensa, oli kuninkaan ja parlamentin välinen taistelu kiivaimmillaan. Saatiin odottaa kauan aikaa, ennenkuin huhut tästä taistelusta kantautuivat Wythburniin, ja vieläkin useampia viikkoja kului kaupungin asukkaiden keskustellessa niistä ymmärtääkseen ne täydellisesti. Kaikkien kummastukseksi ilmaisi nuori Ralph Ray aikovansa yhtyä parlamentin joukkoihin niin pian kuin suinkin. Tämä erikoinen mielijohde tuntui aivan uskomattomalta, mutta Ralph oli tehnyt päätöksensä.
Isä ei sanonut sitä eikä tätä, ei hyvää eikä pahaa poikansa suunnitelmista. Poika oli täysi-ikäinen ja sai ajatella puolestaan. Mutta sydämensä syvyydessä Angus oli ylpeä poikansa päätöksestä. Ralph ei ollutkaan mikään hentomielinen narri.
Ralphin äiti tuli sitävastoin hyvin pahoilleen, mutta kuten hän kauan aikaa sitten oli alistunut isän tahtoon, alistui hän nytkin pojan pyyntöön. Kuluneet vuodet olivat muuttaneet hänen luonteensa yhä lempeämmäksi ja kypsyttäneet hänen kasvonsa, jotka nyt olivat punakat ja pyöreät, vaikkakin ryppyiset. Ihmiset sanoivat hänen näyttävän sitä onnellisemmalta ja puhuvan sitä vähemmän, kuta enemmän aikaa kului, ja Wythburnissä sanottiinkin, ettei Shoulthwaite Mossin emäntä milloinkaan voi olla hymyilemättä eikä sanomatta jokaiselle: "Jumala siunatkoon teitä!"
Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä sinä aamuna, jolloin hänen poikansa tuli suutelemaan häntä jäähyväisiksi poistuessaan ensimmäisen kerran kotoaan, mutta hän kuivasi ne talousesiliinallaan ja lähetti pojan menemään tavallisella siunauksellaan.
Ralph yhtyi siihen armeijaan, jonka Cromwell oli koonnut kuningas
Kaarlea vastaan Dunbarin luo vuonna 1650.
Vajaan kolmen vuoden kuluttua sen jälkeen palasi hän jälleen Wythburniin ja aloitti taasen entisen elämänsä vuorilla. Miliisillä oli enää vain vähän tehtävää. Kaarle oli paennut. Pitkä parlamentti oli laskettu hajalle ja Cromwell oli määrätty valtionhoitajaksi.