Kirkonkellot alkoivat soida kaupungissa ja ääni kantautui peltojen yli ja se voitiin kuulla joukon ivallisesta naurusta huolimatta.
"Teilläkin on kirkkonne", huusi saarnaaja, "ja henkisten markkinapaikkojen kellot soivat nyt juuri siellä, missä pappinne ja opettajanne myyvät tavaroitaan. Mutta Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Oo, Prestonin miehet, enkö ole ennustanut, että tulva ja nälänhätä, rutto ja muut onnettomuudet tulevat osaksenne, ellette turvaudu siihen valoon, jonka Kristus antaa loistaa kaikille ihmisille? Ja eikö itämaiden rutto olekin jo porttinne edustalla?"
"Ja kuka on tuonut sen tänne, kuka on tuonut sen tänne?" kiljui useampi kuin yksi ääni joukosta. "Kuka toi ruton tänne idästä? Antakaa hänelle selkään!" Ja heilutellen käsivarsiaan ympäröi roskajoukko saarnaajan.
"Kaupunkinne tuhotaan, talonne tyhjentyvät ja koko maa muuttuu erämaaksi. Ja mitä te teette, oo, Prestonin miehet, tuhon päivänä ja hävityksen kestäessä, joka lähestyy teitä kaukaa?"
Roskajoukko sivuutti nyt Ralphin yhä kirkuen ja huutaen hurjalle kiihkoisalle intoilijalle edessään.
Ralph käveli kaupunkiin ja käsitti äkkiä syyn niihin synkkiin savupilviin, jotka peittivät sen. Joku hyvin levottomuutta herättävä kulkutauti oli alkanut raivota monessa kaupunginosassa ja pelättiin sen olevan tuota hirmuista ruttoa, joka oli saapunut Englantiin idästä.
Preston näytti tavattoman synkältä tänä sunnuntaiaamuna. Miehet ja pojat kantoivat soihtuja kaduilla desinfioidakseen ne ja soihduista lähtevä savu muodosti kuin pilven kaupungin yläpuolelle. Paksussa ja kellahtavassa ilmassa näyttivät ne, jotka kävelivät sinne tänne kaduilla, suurilta ja mustilta.
4.
Ralph oli kulkenut näin kauaksi siinä vakaassa aikomuksessa, että hän jatkaa Lontooseen asti, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Mutta hänen päättäväisyytensä, joka ei milloinkaan ennen ollut jättänyt häntä pulaan, alkoi nyt horjua. Varmasti jokin muukin kuin hänen poliittiset rikoksensa oli aiheuttanut sen pitkän onnettomuuksien sarjan, mikä oli kohdannut hänen kotiaan. Hän ajatteli, kuinka jokainen rengas tässä onnettomuuksien ketjussa tuntui olevan kiinnitetty niihin kahleihin, jotka riippuivat hänen omissa ranteissaan. Wilsonin oleskelu Wythburnissä, hänen kuolemansa, Simin vaikeudet, Rothan suru, hänen isänsä hirmuinen kuolema ja vielä hirmuisempi tapahtuma hautajaisissa, sitten hänen äitinsä sairaus, joka oli vienyt äidin lähelle kuolemaa — kuinka lähellä kuolemaa hän oli silloin, tiesi ainoastaan Jumala — kaikki, kaikki, aina tähän viime onnettomuuteen, hänen henkipattoisuuteensa asti, näyttivät jollakin tavoin keskittyvän häneen itseensä. Niin, niin, sen täytyi olla synti ja synnin palkka, mikä näyttäytyi kaikessa tässä, mutta mikä synti? Mikä rikos se olikaan, joka varjosti hänen elämäänsä?
"Kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan", sanoi saarnaaja, "niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan."