Sim ei osannut vastata tähän mitään. Ralph kohdisti sanansa toverilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan, mutta oikeastaan hän näytti puhuvankin itselleen.
"Ja nähdä ihmisen tinkivän lykkäystä kuolemalta!" jatkoi hän. "Sitä ei ihmisen pidä tehdä milloinkaan, ei milloinkaan. Ettekö ole ikinä ajatellut, Sim, että se, mikä tapahtuu, on aina parhaaksemme?"
"Siltä se ei ainakaan näytä, Ralph; ei likimainkaan."
"Luulette niin, kun ette katso sen pitemmälle. Lopuksi on se aina parhaaksemme, mitä tapahtuu. Totuus ja oikeus voittavat lopulta; niin on aina käynyt ja niin tulee aina käymäänkin. Vaaditaan vain, että ihminen odottaa taistelun loppua huomatakseen sen." Näissä työmiehen vaatimattomissa sanoissa olisi ollut ylevää vakavuutta, jos Sim olisi aavistanut, että ne todellisuudessa olivat sellaisen henkilön mietteitä, joka luulee kulkevansa varmaa kuolemaa kohti.
Hevoset läksivät jälleen ravaamaan ja kului kauan aikaa, ennenkuin ratsastajien suitset pysähdyttivät ne jälleen. Päivä oli hyvin kylmä ja huolimatta ratsastuksen aiheuttamasta rasituksesta kalisivat Simin hampaat joskus kuin horkassa ja hänen sormensa olivat kohmeessa ja kankeat. He olivat lähteneet Kendalista kello yhdentoista aikaan aamupäivällä ja nyt he olivat jo ratsastaneet pari tuntia. Aamun vaaleat pilvet olivat hävinneet ja taivas oli nyt tasaisesti pilvessä ja lyijynharmaa. Raskas ilma tuntui asteittain tiivistyvän heidän ympärillään, vaikka leikkaava itätuuli puhalsikin kylmästi.
"Saamme pian lumimyrskyn, Sim. Katsokaa, kuinka Grey Crag on kietoutunut synkkiin pilviin. Meidän pitää kiiruhtaa, jos haluamme päästä pakoon."
"Kauanko viipyy, ennenkuin se on täällä?" kysyi Sim.
"Viisi, kuusi tuntia, ehkä enemmänkin", vastasi Ralph; "olemme silloin luultavasti ehtineet jo Penrithiin."
"Penrithiinkö?"
Simin ääni ilmaisi yhtä paljon hämmästystä kuin pelkoakin.