"Voimme kääntyä vasemmalle Mardalessä", sanoi Ralph jatkaen matkaansa rupeamatta sen paremmin selittämään tarkoitustaan. "Sanoitteko, ettei äiti ole vielä kertaakaan puhunut?" kysyi hän pysähdyttäen hevosen hetkiseksi antaakseen Simin vähän huoahtaa. "Ei kertaakaan, Ralph. Hän on mykkä kuin hauta, raukka."
"Entä Rotha?"
"Niin, tyttö on hänen luonaan."
"Jumala siunatkoon häntä tässä ja tulevassa elämässä."
Sitten he jatkoivat matkaansa jälleen vaipuen sellaiseen vaitioloon, mikä oli paljon puhuvampaa kuin sanat. He ratsastivat pitkälti ja nopeasti tällä kertaa ja kun he seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, kääntyi Ralph satulassaan ja näki, että Kendal Scarin huipulla sijaitsevat rauniot olivat jo kaukana heidän takanaan.
"On oikein siunattu asia, että olette luopunut yksinäisestä elämästänne vuorilla, Sim. Minulle on suureksi lohdutukseksi, kun tiedän teidän aina tulevan asumaan heidän luonaan Shoulthwaitessä."
Ralph puhui kuin hän ei itse enää milloinkaan palaisi. Sim tunsi sen, ennenkuin Ralph käsitti sanojensa tarkoituksen.
"Erakon on hyvin vaikea pysyä hyvänä ihmisenä", jatkoi Ralph. "Hän aloittaa tulemalla onnettomaksi ja lopettaa muuttumalla itsekkääksi ja taikauskoiseksi, ehkä hulluksikin. Ettekö ole milloinkaan huomannut sitä?"
"Ehkä, Ralph, ehkä. Johtuu nähtävästi maailman katkerasta julmuudesta, että monet hautaavat itsensä ennen kuolemaansa."
"Silloin se johtuu siitä, että he ovat odottaneet liikaa maailmalta", sanoi Ralph. "Meidän pitää suhtautua tyynemmin elämään. Erehtyvällä ihmiskunnalla täytyy olla heikkoutensa ja kurjalla ihmiselämällä onnettomuutensa, ja silloin kun ne ovat raskaat ja välttämättömät, voiko ihminen menetellä tyhmemmästi kuin paeta niitä, alistua niihin tahi koettaa lieventää niitä? Velvollisuutemme on yksinkertaisesti sietää ne — sietää ne, vanha ystäväni."