Sim jatkoi nukkumistaan ja Brown istui kyyrysillään takan ääressä pää käsien varassa ja kyynärpäät polvilla. Talosta ja pihalta ei kuulunut minkäänlaista liikettä; kaikki oli hiljaista ja lumi peitti maan kuin valkoinen paarivaate.
Niin, niin sen täytyi olla; niin sen pitää käydä, että hänen pitää uhrata henkensä lunnaiksi.
Ja se maksettaisiinkin! Silloin pilvet hajaantuisivat ja aurinko pilkistäisi esille.
"Kova kohtalo, väisty! Äiti, Rotha, Willy, odottakaa, minä tulen!"
Ralphin kasvot kirkastuivat ajatuksien aiheuttamasta riemusta. Oliko hänen sairaalloinen kuvittelunsa muuttunut hulluudeksi? Mutta jos niin oli käynyt, oli se sellaista itseuhrautuvaisuuden hulluutta, mikä oli paljasta jaloutta.
Kerran Brown liikahti paikoillaan ja taivutti päätään sivulle kuin kuunnellen jotakin etäisyydestä kantautuvaa ääntä.
"Kuulitteko tekin sen?" kysyi hän kuiskaten ja näyttäen pelkäävän.
"Minkä sitten?" kysyi Ralph.
"Hevosen hirnunnan."
"En ole kuullut mitään", vastasi Ralph mennen ikkunaan kuuntelemaan.
"Minkä hevosen?" kysyi hän kääntyen huoneeseen päin.