"Sanoitteko lauantaista viikon kuluttua? Nyt on tiistai", sanoi Ralph.
"Viikko lauantaista, niin ainakin Rotha minulle sanoi."
"Tämä on omituista, hyvin omituista."
Vihdoin Ralph rauhoittui ajattelemalla, että viereisessä huoneessa meluavat miehet matkustavat vain Wythburniin yhdeksän päivää aikaisemmin ollakseen valmiit toimittamaan aiotun takavarikoimisen samassa silmänräpäyksessä kuin he saavat määräyksen siitä. Ralphilla oli todellisiakin vaikeuksia siksi paljon, ettei hänellä ollut aikaa pelätä mahdollisia sellaisia.
Juopuneitten melu lakkasi vihdoin ja humalainen humalaisen jälkeen autettiin vuoteeseen.
Sitten tuotiin huopapeitteitä Ralphille ja Simille ja heille valmistettiin vaatimattomat vuoteet leveille lavitsoille. Sim riisuutui heti ja nukkui, mutta Ralph käveli tuntikausia edestakaisin.
Tyyni yö oli jo kulunut aamupuolelle, kun Brown, isäntä, koputti oveen ja tuli huoneeseen.
"En ole nukkunut hetkeäkään", sanoi hän istuutuen kytevän takkavalkean ääreen.
Ralph jatkoi vain kävelyään edestakaisin. Hän muisteli jälleen, mitä oli tapahtunut ja mitä piakkoin tulee tapahtumaan hänelle ja hänen omaisilleen. Hän ajatteli Wilsonin ja isänsä kuolemaa, hevosen pakoa vuorten yli ja kaikkea muutakin, mikä jollakin tavoin keskittyi häneen itseensä. Kaiken tämän täytyi johtua synnistä, vaikka, hän ei ymmärtänytkään miten — synnistä ja sen rangaistuksesta. Hän pääsi yhä paremmin selville siitä, että Jumalan käsi lepää raskaasti hänen päällään. Jokainen hänen tekonsa kääntyi onnettomuudeksi, ja niitä, joille hän toivoi kaikkea hyvää, kohtasi kirous. Ja tätä onnettomuuksien ketjua, tätä kohtaloa, ei voitu murtaa. Eikö ollut minkäänlaista sovitusta? Oli kyllä; täytyi olla. Se, minkä hän aikoi tehdä, kelpaisi kyllä sovitukseksi Jumalallekin. Jumala ottaisi sen kyllä vastaan hyvityksenä — niin juuri. Tässä ajatuksessa oli suloista palsamia, joka vaikutti virkistävästi mieleen kuin aamutuuli.
* * * * *