"Stye Headillä tuulee kovasti tänään, Ralph. Tie on hirveän kapea. En voi milloinkaan sitoa nuorta hevosta. Hiljaa, Betsy, hiljaa tamma —!"
"Vai niin, poika hourii", sanoi Reuben itsekseen.
"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin", kuiskasi Robbie jälleen ja koventaen ääntään hän huusi: "Se on pillastunut, se on pillastunut!"
"Hän hourii aivan varmasti."
Reuben alkoi nyt ymmärtää, ettei Robbie ainakaan nyt ollut juovuksissa, vaan sairas. Muutamien terveiden ihmisten epäjohdonmukaiseen itsepäiseen tapaan luuli hän voivansa haihduttaa Robbien sairauden leikinlaskulla, olipa se sitten millaista tahansa, ja sen vuoksi hän laskettelikin tulemaan tajuttomalle Robbielle kaikki kompansa, jotka vain sattui muistamaan.
Mutta hänen hyvää tarkoittavat yrityksensä olivat aivan turhat. Robbie vain kuiskaili: "Se oli sillasta pohjoiseen päin", tahi sanoi nauraa hihittäen: "Ah, tuolla on Garth, mutta minä iskin hänet maahan, sen pölkkypään."
Pieni laaksolainen luopui kaikista yrityksistään järkevän keskustelun aikaansaamiseksi vannoen juhlallisesti, samalla kun hän vakavilla päänpudistuksilla juurrutti käsityksensä terävään järkeensä, että poika todellakin näyttää sairastuneen vakavaan tautiin.
Sitten he jatkoivat matkaansa tuntikausia vaieten. Ilta oli jo pimennyt, kun he ajoivat Threlkeldin läpi ja kääntyivät Wanthwaiten laaksoon lähestyessään Wythburniä.
"Tiedän tuskin, missä Robbie nyt asuu, kun vanha Martha on kuollut", ajatteli Reuben. "Poikkean Shoulthwaiteen kysymään."