"Vangin kuulustelu lykätään viikoksi."
Sitten vietiin Ralph pois kaiteen vierestä.
XXXIX.
OMANTUNNON ÄÄNI.
He veivät Robbie Andersonin samana iltana vanhan lesken taloon, jossa hän asui, mutta heidän matkansa sinne oli aivan turha. Reuben Thwaite hyppäsi maahan ja koputti oveen. Vanha Becca Rudd aukaisi sen, kohotti kädessään olevan kynttilän korkealle ja katsoi pimeään. Saatuaan kuulla, millaisen sairaan vieraan he olivat tuoneet hänelle, alkoi hän vapista päästä jalkoihin asti ja pyysi, etteivät he lyhentäisi sellaisen vanhan raukan elämää, jonka päivät on jo luettu.
"Ei, ei; viekää hänet pois, viekää hänet pois!" sanoi hän.
"Oletteko tullut hulluksi vai mitä te tarkoitatte?" kysyi Matthew
Branthwaite rattailta.
"En, mutta armahtakaa minua, armahtakaa minua!" huusi Becca rukoilevasti.
"Ovatko asiat niin", sanoi Matthew. "Vanhoja hulluja sanotaankin pahemmiksi kuin muita. Poika hourii, kuuletteko, hän hourii. Haluatteko, että heitämme hänet ojaan kuolemaan kuin koiran?"
"Viekää hänet pois, viekää hänet pois!" huusi Becca peräytyen sisälle.
Hänen marinansa muuttui vain äänekkäämmäksi ja vihaisemmaksi.