"Otaksun, että olisitte parempi kasvatusäiti vanhalle nilkuttavalle koirallenne, jos se saisi syyhyn", sanoi Matthew.
"Ei, mutta rutto. Pelkään ruttoa! Olette kuulleet, mitä uudet saarnaajat sanovat siitä. Robbie on saanut sen, Robbie on saanut tartunnan, olen aivan varma siitä".
Becca laski kynttilän kädestään lavitsalle ja väänteli käsiään.
"Vai olette te varma siitä", sanoi Matthew. "Mutta nyt sanon teille, mistä minä olen varma. Olen nyt saanut varmuuden siitä, että kuulutte sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät mistään hinnasta tahdo luopua kurjasta hengestään. Olette vain vanha kurja juoruakka, joka yhtenä päivänä puhuu enemmän armeliaisuudesta kuin mitä hän on valmis osoittamaan koko vuonna. Tule, Reuben. Lyö vanhaa kaakkiasi selkään. Lähdetään meille. Olisin mieluummin köyhä kuin kirkonrotta, kuin kääntäisin selkäni äidittömälle poikaraukalle, joka on melkein haudan partaalla."
"Älä sano niin, isä", nyyhkytti Liisa.
"Ei, Matthew", huusi Becca, "asia ei ole ollenkaan niin. Tässä on päinvastoin minun henkeni vaarassa."
"Tyhmyyksiä! Arvoton kapine ei voi ikinä joutua minkäänlaiseen vaaraan. Minkä ruton luulette rupeavan vaivautumaan niin paljon, että se tarttuisi sellaiseen vanhaan nahkariekaleeseen kuin te olette. Hyvää yötä, Becca, hyvää yötä! Olkoon Jumala kanssanne ja palkitkoon teille ansionne mukaan."
Sitten ajoivat he Matthew Branthwaiten taloon ja laittoivat vuoteen sairaalle käytännöstä pois joutuneeseen työhuoneeseen, jossa kangaspuut eivät olleet helskyneet kymmeneen vuoteen.
Vaatimaton vuode oli pian kunnossa, uuniin sytytettiin heti tuli ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, istui rouva Branthwaite Robbien vuoteen vieressä ja hautoi hänen otsaansa etikkaan kastetulla rievulla. Pieni nainen, joka tavallisissa oloissa oli hyvin arka ja hermostunut, tahtoi nyt näyttää, että hän saattaa olla rohkeakin.
"Robbie on sairastunut kuumeeseen, aivokuumeeseen", sanoi hän. Ja hän oli oikeassa. Vanhan naisen taudinmäärittely oli nopea kuin ajatus. Seuraavana päivänä haettiin Gaskarthin lääkäri sairasta katsomaan. Hän tuli, näytti viisaalta ja juhlalliselta, teki kolme kuusitavuista kysymystä keskeyttäen puheensa jokaisen tavun jälkeen. Sitten hän koetti sairaan valtimoa. Hän olisi melkein kuullut sen lyönnit. Mutta sairaan sydän jyskytti melkein kovemmasti. Hän ei vieläkään puhunut mitään. Syvän hiljaisuuden vallitessa otti hän lansettinsa ja avasi suonen. Sitten kuultiin hänen mumisevan ja hymisevän itsekseen neuvomatta ja rohkaisematta kuitenkaan ollenkaan.