"Missä?" toisti Garth kiroten kamalasti.
"Hirsipuussa. Hän oli tappanut oman isänsä ja —"
"Ole kirottu! Ole kirottu sekä maailmassa että helvetissä!"
Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet heidän ympärilleen, tukkivat korvansa käsillään voidakseen päästä kuulemasta hirmuisia kirouksia. Garth, joka oli selvinnyt hieman hurjassa raivossaan, mikä ei enää ollut teeskenneltyä, vaan todellista, työnsi heidät syrjään ja poistui pitkin askelin muudatta takatietä.
Rothakin erosi joukosta ja lähti kävelemään Shoulthwaiteen päin. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänen edellään kävellä laahusti seppäkin pää painuksissa. Rothaa halutti ottaa hänet kiinni, vaikka hän olikin juovuksissa, puolihullu ja ehkä pirujen riivaamakin tällä hetkellä. Hän ei ymmärtänyt, mikä voima, ajatus tahi toivo pakotti hänet siihen. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut minkäänlaista kiintymystä tuohon mieheen, mutta nyt halusi hän kuitenkin puhutella häntä. Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt! Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt — ei hänen vuokseen eikä hänen itsensäkään vuoksi — mutta nyt, juuri nyt, kun jumalattomat sanat vielä polttivat hänen huuliaan.
Rotha juoksi pari askelta ja pysähtyi. Garth tallusteli vain äreänä eteenpäin. Hän ei kohottanut kertaakaan katsettaan taivaaseen.
Kun hän tuli kotiin, heittäytyi hän lavitsalle uunin eteen. Hän oli jo selvinnyt. Äiti oli nukkunut sunnuntai-iltapäiväuneensa lavitsalle keittiön toisella seinällä, mutta heräsi nyt pojan aiheuttamaan kolinaan. Seppä musersi muutamia turpeita turvetikulla ja potkaisi palaset tuleen.
"Mikä sinua nyt vaivaa?" kysyi rouva Garth avaten silmänsä ja haukotellen.
"Voisin kysyä pikemminkin, mikä sinulle on tullut", murahti Joe.
"Mitä nyt?"