"Niin, niin, mutta mitä sitten tapahtui?" kysyi yleinen syyttäjä, jonka mielestä ei nähtävästi henkipaton lapsien itkuun kannattanut kiinnittää mitään huomiota. "En voinut nukkua", sanoi nainen käheästi, ja koroittaen äänensä uhmaavaksi hän lisäsi: "Toivon, että hyvä Jumala olisi suonut minun nukkua sinä yönä mieluummin kuin minään muuna yönä elämässäni."
"Kas niin, hyvä nainen", sanoi syyttäjä tyynnyttäen, "mitä sitten tapahtui?"
"Kuuntelin kulkijoiden askelien kopinaa tieltä ja niin kuluivat väsyttävät tunnit vähitellen. Vihdoin loppuivat askeleet kokonaan. Silloin kuulin hevosen kavioiden kapsetta kaukaa pohjoisesta päin."
Todistaja puhui niin hiljaa, etteivät kuuntelijat, jotka seisoivat varpaillaan ja pidättivät henkeään, voineet selvästi erottaa hänen sanojaan.
"Pieni poikani huusi unissaan. Sitten kaikki oli rauhallista jälleen."
Simiä värisytti selvästi. Hän tunsi selkäänsä karmivan.
"Mieleeni juolahti, että ratsastaja ehkä voi antaa minulle jotakin, joka olisi hyvää pojalle. Jos hän tulee kaukaa, on hänellä varmasti konjakkia mukanaan. Senvuoksi poistuin ladosta ja hapuilin ruohokon läpi pensasaidan luo. Silloin kuulin tieltä askelia. Ne olivat tulossa minua kohti."
"Oliko silloin pimeä?"
"Oli kyllä, mutta ei aivan pilkkopimeä. Näin tien toisellakin puolella kasvavan pensasaidan. Ratsastaja ja jalkamies kohtasivat toisensa lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin."
"Kuinka lähellä? Ehkä parinkymmenen askeleen päässä teistä?"