"Ei se ollut unta! Mihin kosketinkaan? Olin pelastunut! Jumalalle kiitos, minua ei oltu aiottu sellaisen kuoleman uhriksi. Nousin, horjuin pois luolasta ja pakenin."
Ravintolan ikkunoista tulvivan heikon kajastuksen valossa — sieltä kantautui heidän korviinsa äänekästä naurua — näki Ralph, että kyyneleet vuotivat virtanaan hermostuneen räätälin poskille. Rotha seisoi lyhyen matkan päässä heistä kädet silmillään.
"Ja vihdoin, kun ette voinut löytää minua täältä, menitte Fornsideen, että Rotha läksisi hakemaan minua", sanoi Ralph.
"Aivan niin. Älkää halveksiko minua, Ralph, älkää taivaan nimessä."
Sitten hän lisäsi rukoilevasti: "En voisi kestää sitä, Ralph."
Kyyneleet vuotivat jälleen. Hänen tuntemansa hirmuiset sieluntuskat näyttivät vihdoin kokonaan lannistavan hänet ja hän vaipui tajutonna tielle. Rotha polvistui heti jäätyneelle maalle isänsä viereen, mutta ei itkenyt.
"Meillä ei ole enää valitsemisen varaa", sanoi hän murtuneella äänellä.
"Ei olekaan", vastasi Ralph. "Anna minun kantaa hänet sisään."
* * * * *
Sittenkuin ravintolan ovi oli suljettu Ralphin poistuttua Rothan kanssa, veti vanha Matthew Branthwaite, joka oli tointunut Monseyn laulun aiheuttamasta hämmästyksestä, istuttuaan hetkisen kyynärpää polvellaan, piippu kädessään ja suu ammollaan, ryppyiset kasvonsa tarkoittavaan virnistykseen ja sanoi:
"Vai sieltäpäin se tuuli nyt puhaltaakin!"