Sheriffi nousi ja kumartaen vangille naurettavan teeskennellyn kunnioittavasti ja ylpeästi meni ovelle.
"Odottakaa vähän", sanoi Ralph. "Sanoitte meidän tuntevan toisemme jo entuudestaan. Se on valhe. Tähän hetkeen asti ette ole milloinkaan tiennyt ettekä tule milloinkaan tietämäänkään, miksi seison tässä kuolemaan tuomittuna ja vielä kovemman kohtalon tuomitsemana syypääksi tämän viattoman miehenkin kuolemaan. Ette ole tuntenut minua milloinkaan ettekä itseännekään — niin, ette milloinkaan. Mutta ennenkuin poistutte tästä huoneesta, pitää teidän oppia tuntemaan meidät molemmat. Istuutukaa."
"Minulla ei ole aikaa turhiin väittelyihin", sanoi sheriffi äreästi; mutta hän istuutui kuitenkin vankinsa pyynnöstä niin nöyrästi kuin heidän asemansa toisiinsa olisi ollut päinvastainen.
"Teillä on ollut tuo arpi otsassanne", sanoi Ralph, "aina siitä päivästä lähtien, josta nyt aion puhua."
"Tunnette kai sen hyvin", sanoi sheriffi katkerasti. "Teillä on aihetta siihen."
"Niin minulla onkin", vastasi Ralph.
Ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen, minkä kuluessa hän koetti koota puoleksi unhotetun kertomuksen lankoja käsiinsä, hän jatkoi:
"Sanoitte minun syrjäyttäneen teidät kapteenin virasta. Ehkä tein niin ja ehkä en. Jumala saa tuomita välillämme. Menitte kuninkaallisten puolelle ja kuuluitte siihen joukkoon, joka oli juuri ottanut haltuunsa tämän linnan Parlamentin joukot piirittivät linnan eräänä päivänä kehoittaen teitä antautumaan. Mutta ainoaksi vastaukseksi käski kenraalinne ampua valkoista lippua. Se kaatui. Kuusi päivää makasimme juoksuhaudoissa ympärillänne. Sitten lähetitte sanansaattajan vakuuttamaan meille, että linnuejoukot ovat hyvin valmistautuneet piiritykseen, ja ilmoittamaan, ettei mikään voi taivuttaa teitä avaamaan porttejanne meille. Se oli valhe."
"Entä sitten?"
"Kenraalinne valehteli ja sekin mies joka toi meille kenraalinne viestin, oli valehtelija, mutta me lahjoimme hänet puhumaan totta."