"Vai alentuivat siis pyhätkin sellaiseen alhaiseen peliin."
"Hän vannoi päälliköllemme, että kaupungissa puhkeaa kapina, jos vain viivymme päivänkään vielä, ettei linnassanne ole suurempaa linnuetta kuin kourallinen ratsuväkeä ja pari raakaa harjautumatonta rykmenttiä, että niistäkin karkaa miehiä joka tunti ja että muutamissa komppanioissanne on vain parikymmentä miestä. Tämä tapahtui illalla ja meidän oli määrä lähteä sieltä seuraavana aamuna. Se määräys peruutettiin silloin. Lähettiläänne lähetettiin takaisin parikymmentä puntaa rikkaampana."
"Mitä tämä minuun koskee?" kysyi sheriffi.
"Kuulette sen pian. Olin ollut tarkastamassa etuvartijoita sinä iltana ja palatessani leiriin yllätin pari miestä, jotka parhaillaan ryöstivät, pieksivät ja kuten minusta näytti olivat murhaamaisillaan erään kolmannen. Toinen roistoista pääsi pakoon, vaikka hän saikin muskettini perästä sellaisen merkin otsaansa, että hän saa kantaa sitä kuolemaansa saakka. Toiselle annoin selkään paikalla. Mies oli oikeudenpalvelija Scroope, jonka olitte lähettänyt todistamaan minua vastaan. Heidän uhrinsa oli lähettämänne sanansaattaja, nimittäin James Wilson tahi oikeammin Wilson Garth. Tiedättekö tämän? Ettekö? No kuunnelkaa sitten. Huhu hänen kavalluksestaan ja hinta minkä hän oli siitä saanut oli jo levinnyt ja nuo molemmat roistot olivat asettuneet väijyksiin ryöstääkseen häneltä rahat. Hän oli vahingoittunut pahasti taistelussa ja pyörtynyt verenvuodosta. Otin hänet mukaani ja sidoin hänen haavansa. Hän nilkutti sitten kuolemaansa saakka."
"En vieläkään ymmärrä, mitä tämä minuun kuuluu", keskeytti sheriffi.
"Ettekö todellakaan? Selitän sen teille heti. Seuraavana aamuna hyökkäsimme kaupunkiin sakean sumun suojassa. Pääsimme tykkienne alle ja muurienne turviin ennenkuin meitä huomasittekaan. Silloin hyökkäsi pieni ratsuväkijoukko meitä vastaan ja te olitte siinä joukossa. Muistatte kai sen? Ahaa! Olimme kerran toisistamme noin neljän metrin päässä. Näin teidän saavan haavan ja putoavan satulasta. 'Tämä mies', ajattelin, 'luulee syvällä sydämessään minun tehneen hänelle suuren vääryyden. Aion nyt tehdä hänelle suuren palveluksen, vaikka hän ei ehkä saa kuulla siitä puhuttavankaan, ennenkuin viimeisenä päivänä.' Laskeuduin satulasta, nostin teidät ylös, sidoin huivin päähänne ja aioin nostaa teidät takaisin satulaan. Mutta silloin sattui musketinluoti hevosraukkaan ja se kaatui kuolleena kentälle. Samassa kaatui muudan meidän miehemme ja hänen hevosensa lähti pakoon. Otin sen kiinni, nostin teidät satulaan, käänsin sen pään linnoitusta kohti ja peloitin sen laukkaamaan omia joukkojanne kohti. Tiedättekö, mitä sitten tapahtui?"
"Mitäkö tapahtui?" toisti sheriffi koneellisesti näyttäen hyvin hämmästyneeltä.
"Ei, te olitte tajutonna", jatkoi Ralph. "Tänä onnettomana hetkenä kutsui rummun pärinä erään taempana piilleen joukkomme aseihin. Hevonen tunsi merkin ja totteli sitä. Se pyörähti takaisin ja vei teidät leirimme sydämeen. Siellä teidät tunnettiin, teitä kuulusteltiin karkurina ja teidät tuomittiin vankilaan. Oli ehkä luonnollista, että syytitte onnettomuudestanne minua."
Sheriffin katse oli kuin liimautunut Ralphin kasvoihin eikä hän vähään aikaan näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.
"Onko tämä kaikki totta?" kysyi hän vihdoin.