Seppä tuijotti häneen ja veti kovasti henkeä keuhkoihinsa.
"Se on valhetta, äiti; sano hänelle, että se on valhetta."
"Jumala tietää sen olevan totta", huudahti Rotha kiihkeästi.
"Sanokaa, että minä uskoin sen", sanoi Garth kohottautuen vaikeasti kyynärpäänsä varaan ja tuijottaen kauhistuneena Rothaan. "Sanokaa minun uskoneen, että ne houkkiot ovat tuominneet heidät kuolemaan rikoksesta, jota he eivät milloinkaan ole tehneet — eivät milloinkaan; sanokaa minun uskoneen sen — mutta se on valhetta eikä mitään muuta. Tyttö, tyttö, kuinka voitte tulla valhe huulillanne kuolevan miehen luokse? Miten julma te olettekaan! Ettekö ollenkaan sääli kuolevaa miesraukkaa?"
Kyyneleet virtasivat Rothan poskille. Rouva Garth istuutui jälleen jakkaralleen ja heilutteli ruumistaan sinne tänne vaikeroiden.
Seppä katsoi toisesta toiseen hien helmeillessä suurina pisaroina hänen otsallaan.
Sitten hän huusi hirveästi. Hänen kasvonsa olivat kauheasti vääntyneet.
"Se on siis totta!" huusi hän kaatuen takaisin vuoteelleen, jossa hän kiemurteli kovissa tuskissa.
Seppä makasi koko yön polttavassa kuumeessa ja houraili hirveästi.
Tuuli vinkui tuvan nurkissa ja toisen kanssavaeltajan ääni, sillan alitse virtaavan joen, rikkoi hiljaisuuden silloin kun sairas oli rauhallisempi ja kun ei tuulikaan ulvonut.