Nyt ei ollut tulta ainoassakaan kynttilässä, mutta takassa palavat turpeet valaisivat kirkkaasti huoneen. Rouva Garth istui sen ääressä nostamatta katsettaan tuskin kertaakaan.
Hänen poikansa huusi hänelle alituisesti pienen lapsen heikolla äänellä. Silloin värisytti vanhaa naista, hän kumartui itkien tulta kohti ja veteli haikuja pienestä mustasta piipustaan.
Seppä kiemurteli tuntikausia vuoteellaan niin hirveissä tuskissa, ettei niitä voida kuvaillakaan. Hän näytti houriossaan muistavan pilkkaavat sanansa ja se vain lisäsi hänen sieluntuskiaan.
Alaston ihmissielu seisoi siinä vastakkain kuoleman kanssa taistellen sillä aikaa jonkun näkymättömän vihollisen kanssa. Siinä eivät auttaneet enää minkäänlaiset verukkeet.
Voi tätä kauheata synkkää yötä, jolloin tuulen ulvonta ja virtaavan joen toivoton kohina sekaantuivat kurjan, hylätyn ja toivottoman ihmissielun alituisesti toistuviin huutoihin! Olivatko sen mustat siivet pimittäneet ikuisiksi ajoiksi maailman?
Ei. Päivä alkoi vihdoinkin sarastaa. Heikko valojuova hiipi hiljaa huoneeseen pienestä ikkunasta, jossa ei ollut verhoja.
Silloin nousi Garth istualleen vuoteessaan.
"Antakaa minulle paperia — paperia ja kynä pian, no pian nyt!" huusi hän.
"Mitä haluaisitte kirjoittaa, Joe?" kysyi Rotha.
"Haluan kirjoittaa hänelle — Ralphille. Ralph Raylle", sanoi hän aivan muuttuneella äänellä.