RAUHAA, RAUHAA JA LEPOA.
Carlislessa lähestyi loppu lähestymistään. Koko sen päivän, jolloin Wythburnin seppä taisteli viime taisteluaan, istuivat ne molemmat miehet, joiden seuraavana aamuna piti kuolla hänen rikoksensa vuoksi, yhdessä kopissaan vankitornissa.
Ralph oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja vielä ystävällisempi. Sovituksen hetki oli käsillä. Lunnaat maksettaisiin pian. Lieventääkseen yhden, ei vaan monen ihmisen kovaa kohtaloa oli hän tullut tänne kuolemaan ja nyt oli kuolema oven takana.
Masentuneena ja heikkona, liidunvalkoisena ja tuijottavin katsein jatkoi Sim väitteitään, ettei Jumala salli heidän kuolla nyt eikä tässä paikassa.
"Jos hän sallii sen tapahtua, niin silloin on valhetta, mitä meille on opetettu, että Jumala suojelee kaikkia luotuja olentoja."
"Mitä sanottekaan, vanha ystäväni?" vastasi Ralph. "Kuolemahan saavuttaa vihdoin jokaisen. Viikatemies koputtaa kaikkien oveen. Jos se vain saavuttaisi toisen siellä ja toisen täällä, niin silloin se todellakin olisi hirveätä."
"Mutta kuoleminen ennen määräaikaansa tuntuu kamalalta", väitti Sim.
"Ennen määräaikaansako — mitä määräaikaa?" kysyi Ralph. "Tänään tahi huomenna — kuka voi sanoa, mikä on teidän aikanne, mikä minun?"
"Niin, mutta kuolla nyt tällä tavoin", sanoi Sim huojuttaen ruumistaan istuessaan.
"Mutta eikö ole totta, että pikainen kuolema on suurin mahdollinen onni?"