"Entä häpeä — siitä johtuva häpeä?" mumisi Sim.
"Se ei liikuta meitä ollenkaan", sanoi Ralph. "Vain rikollinen voi tuntea häpeällisen kuoleman aiheuttaman häpeän. Ei, ei, kuolema on parhain ystävämme. Ja kuitenkin, vanha ystäväni, kadun jo puolittain päätöstäni. Piilotin tuon kohtalokkaan vangitsemismääräyksen, joka on ollut pätevin todistus meitä vastaan, vain siinä toivossa, että se jonakin päivänä voisi auttaa teitä. Teidän vuoksenne ja ainoastaan siksi toivon Jumalan nimessä, että voisin ilmaista, kuinka ja mistä sain sen käsiini."
"Ei, ei, ei!" huusi Sim jälleen hyvin päättäväisesti. "Olen oikea syyllinen kaikissa tapauksissa eikä ole muuta kuin oikein, että minun pitää kuolla. Mutta että sinunkin pitää kuolla, sinun, joka olet yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi — Jumala ei salli milloinkaan sellaisen vääryyden tapahtua, sanon sen sinulle. Jumala ei tule sallimaan sitä ikinä, ei mitenkään!"
Samalla kantautui heidän korviinsa kirkosta urkujen säveleet. Siellä toimitettiin juuri iltajumalanpalvelusta. He voivat kuulla kuoron laulunkin heikosti, hiljaa ja epäselvästi paksujen muurien läpi ruohoisen pihan takaa. Juhlalliset säveleet liitelivät heidän luokseen koppiin kuin virsien säveleet kirkon pitkää sivulaitaa pitkin niiden korviin, jotka seisovat paljaan taivaan alla sen porttien edustalla, syvinä, rikkaina, puhtaina, täyteläisinä ja juhlallisina. Oli kuin he olisivat saaneet viestin ikuisesta rauhasta.
Molemmat miehet sulkivat silmänsä ja kuuntelivat.
Siinä maailmassa, jolle he olivat kääntäneet selkänsä, taistelivat ja sotivat ihmiset, ihmiset, joiden mieltä intohimot raatelevat. Mutta siinä maailmassa, jonne heidän katseensa oli suunnattu, ei kuulunut minkäänlaisia kiiruhtavia hätäisiä askelia, siellä ei kenenkään mieltä kuluttanut intohimojen tuli eikä siellä kukaan surrut pettyneinä toiveitaan. Siellä vallitsi ikuinen rauha.
Vanginvartija koputti oveen. Joku vieras oli tullut tapaamaan Ralphia Hän oli hankkinut alisheriffin luvan saada puhutella Ralphia puoli tuntia kahden kesken.
Sim nousi aikoen seurata vanginvartijaa. "Ei", sanoi Ralph viitaten häntä palaamaan takaisin; "aika on jo niin vähissä, ettei meillä pidä olla enää mitään salaisuuksia välillämme. Hänen täytyy jäädä tänne", lisäsi hän kääntyen vartijan puoleen.
Robbie Anderson tuli huoneeseen hetkistä myöhemmin. Hän oli syvästi liikutettu.
"Olin sairas ja tajutonna kuulustelun kestäessä", sanoi hän.