L.
SEURAAVANA AAMUNA.
Seuraavana aamuna auringon noustessa oli kirvesmiesten vasarain kalke lakannut kuulumasta torilta ja heidän lyhtynsä, jotka valaisivat huonosti koukuissaan kuin tulet sumuisen meren takaa, sammutettiin toinen toisensa jälkeen. Mustaan verhottuna kohosi se hirveä teline, jonka he olivat rakentaneet yöllä, vahtirakennuksen kulmatornien välissä.
Kaupungin asukkaat olivat jo heränneet ja ihmisiä juoksi hätiköiden sinne tänne. Paljon heitä meni taloihin, joiden julkipuolet olivat torille päin. He tahtoivat välttämättä hankkia itselleen edulliset paikat, joista he voivat katsella tämänaamuista näytelmää.
Päivä valkeni hitaasti. Oli pakkasaamu. Seitsemän aikaan oli ilmassa ohutta utua, joka leijaili sinne tänne kuin huntu. Se varjosti talojen julkipuolia, pehmensi niiden jyrkkiä piirteitä ja näytti joskus siirtävän ne kauemmaksi. Aurinko nousi lempeänä ja kalpeana muutaman pilviröykkiön takaa kuin syksyinen kuu.
Kello puoli kahdeksan oli tori jo aivan tungokseen asti täynnä väkeä. Jokaisella neliöjalan suuruisella alalla maata, jokaisella parvekkeella, kaikissa ikkunoissa, kaikissa pylväistöissä, kaikilla katoilla pohjoisessa, idässä etelässä ja lännessä, pidellen kiinni savupiipuista ja riippuen korkealla vahtirakennuksen pyramiidimaisten tornien huipuissa, istuen hajareisin vanhan ristin poikkipuulla, tirkistellen kirkontornin muurinsakarain välistä ja linnan ampuma-aukoista oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet, sulloutuneet yhteen ja pinoutuneet nähdäkseen tämänaamuisen surunäytelmän.
Millainen kirjava joukko se olikaan! Toiset keltaisissa ja punaisissa, toiset mustissa puvuissa, miehiä, naisia ja lapsia, viimemainitut istuen omaistensa olkapäillä. Muutamien silmät verestivät ja heidän kasvonsa olivat kalpeat, muutamat seisoivat paikoillaan punertavin poskin ja hymyilevin huulin, toiset laskivat leikkiä kuin markkinatorilla ja toiset tervehtivät äänekkäästi katoilla istuvia tovereitaan. Millaisen näytelmän he itse tarjosivatkaan.
Torin koilliskulmassa Scotch- ja English-katujen välissä istui noin viisikymmentä puseropukuista miestä ja poikaa lihakauppojen kauas esiintyöntyvillä katoilla. He huusivat huonoja sukkeluuksia muutamille huonomaineisille naisille, jotka katselivat torille erään talon ikkunoista. Tämä talo oli rakennettu pilareiden varaan muutaman kaivon yläpuolelle ja sitä sanottiin Carnabyn Turhuudeksi.
Vahtirakennuksen katolla seisoi viisi tahi kuusi punatakkista sotilasta. Muudan mies piippu hampaissaan nojautui rintavarustukseen ja heitteli lentosuukkosia eräälle pienelle keimailevalle tarjoilijattarelle, joka nauraa hihitti hänelle verhon takaa vastakkaisesta talosta. Alhaalla tungeksivan väkijoukon keskellä olivat avonaiset vaunut. Niissä istui muudan komea harmaapartainen mies, joka oli pukeutunut mustaan samettiviittaan ja takkiin, joka oli koristettu pitseillä ja röyhelöillä. Hänen vieressään istui hento nuori tyttö, joka oli korviin asti kietoutunut turkiksiin. Aamu oli pistävän kylmä, mutta tämäkään arka ihmistaimi ei ollut voinut vastustaa kiusausta lähteä katsomaan odotettua tapahtumaa. Missä hän nyt on ja mitä hänestä on tullut?
Näytelmää todellakin, sielun silmille yhtä kirjavaa näytelmää kuin ruumiillisellekin näköaistille.