Hän ajatteli tyttärensä lapsuudenpäiviä. Rotha oli pieni lapsi hänen muistissaan.
"Robbie", sanoi Ralph, "tulomme jälkeen tänne on minulle tapahtunut jotakin kummallista. Luulen sitä todellisuudeksi enkä kiihoittuneen mielikuvitukseni aiheuttamaksi harhakuvitelmaksi."
"Mitä sitten, Ralph?" kysyi Robbie.
"Ensi yönä ollessamme suljettuina tähän paikkaan tuntui minusta maatessani pimeässä aivan valveillani, että joku aukaisi oven. Käänsin päätäni luullen tulijaa vartijaksi. Mutta katsoessani ovelle näinkin Rothan. Suloinen hymy kirkasti hänen rakkaita kasvojaan. Ne ilmaisivat sekä toivoa että iloa. Viime yönä heräsin jälleen Simin itkuun, tuohon kummalliseen, sydäntäsärkevään, kyynelettömään itkuun, mikä jähmetyttää kuuntelijan veren. Silloin makasin valveillani tunnin. Jälleen tuntui minusta kuin joku olisi avannut oven. Katsahdin sinnepäin odottaen Rothaa. Ja hän siellä olikin. Luulen hänen hengessä lähtevän luoksemme tuomaan meille rauhan ja toivon sanomaa — toivon sanomaa siitä paremmasta maailmasta, jonka pian saavutamme."
Vartija koputti. Robbien puolituntinen oli kulunut.
"Kuinka lyhyiltä nämä viime hetket tuntuvatkaan!" sanoi Ralph. "Ja kuitenkin iankaikkisuus viime hetkiä tuntuisi lyhyeltä. Hyvästi, ystäväni. Jumala siunatkoon sinua!"
Laaksolaiset puristivat toistensa kättä katsoen syrjään.
Robbie poistui itkien.
Samalla alkoi jälleen kuulua näkymättömän kuoron laulua kappelista. Urut päästelivät pilleistään kimeitä huilunääniä, jotka kohosivat korkealle kuin leivo korkeammalle ja korkeammalle raikkaassa aamuilmassa. Laulussa puhuttiin enkelistä, joka palaa taivaaseen. Sitten seurasivat jonkun juhlallisemman virren loppusoinnut.
Rauhaa, rauhaa! Ja lepoa! Ja rauhaa!