"Pelastetut, pelastetut, pelastetut!"
Kansa puhkesi nyt voimakkaihin riemuhuutoihin. Se kuulosti yhdeltä ainoalta voimakkaalta ääneltä, kovemmalta kuin myrskyn jyrinä vuoristossa ja syvemmältä kuin valtameren kohina.
LI.
KUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Cumbrialainen kesä oli parhaimmillaan. Bracken Mere oli kirkas kuin kuvastin. Kukkulat olivat viheriöitä, harmaita ja purppuran värisiä aina huipuille asti, ja niiden piirteet kuvastuivat selvästi taivasta vasten. Taivaskin olisi ollut aivan pilvetön, ellei pitkä suikale poimutettua valkoista olisi leijaillut sen laajalla sinisellä pinnalla. Vesiputous näytti kokoonkäärityltä lipulta. Tiheän lehvistön peitossa virtaava kuivunut joki lorisi hiljaa. Aurinko paistoi kuumasti ja hyönteisten surina vaikutti nukuttavasti.
Joukko onnellisia ihmisiä oli kokoontunut Shoulthwaite Mossin vanhan päärakennuksen ja sen vieritse johtavan maantien väliselle niitylle. Oli wythburniläisten urheilupäivä ja tänä vuonna vietettiin sitä Shoulthwaitessä. Sinne tänne niityn varjoisimpiin soppiin oli pystytetty telttoja, ja rouva Branthwaite lempeine kasvoineen oli määrätty Shoulthwaiten talouden vierasvaraisuuden päälliköksi ja jakajaksi.
"Täällä ei kitsastella ollenkaan", sanoi hänen miehensä veitikka silmännurkassaan ja tuntien veden tulevan suuhunsa tullessaan tarkastelemaan katettuja pöytiä. Matthew Branthwaite komeili vielä kerran kirkkopuvussaan, jolla vanha kutoja kaikkea muuta kuin oikeaoppisen sydämensä ahdasmielisyydessä harvoin kunnioitti tätä tärkeätä päivää. Rouva Rayn molemmat voimakkaat pojat olivat kantaneet äitinsä niitylle tuolissaan. Hänen lempeät vanhat kasvonsa näyttivät vielä rauhallisemmilta ja tyynemmiltä kuin ennen. Ihmiset sanoivat hänen halvaantumisensa alkavan jo mennä ohi. Matthew itse, joka ei milloinkaan ollut surullisesti suhtautunut vanhan naapurinsa vammaan, seisoi tänään hänen tuolinsa vieressä sinkautellen hänelle viisaita sananlaskujaan ja ollen aivan varma, että naapuri ymmärsi jokaisen sanan niistä.
"Rouva on vielä melko reipas noin vanhaksi", sanoo hän, "ja tulee vielä kauan olemaankin."
Rouva Rayn jalkojen juuressa lepää Willy ruohikossa puettuna siniseen nuttuun ja leveälieriseen hattuun, jossa on sulka. Willyn kasvot kuuluvat niihin, joihin suru painaa leimansa. Hänen takanaan nojautuen veräjään, jonka kautta päästään pihasta niitylle, seisoo Ralph olkihattu päässään ja yllään leveäkauluksinen pusero. Hän näyttää vuosia nuoremmalta kuin hänet viime kerran nähdessämme. Juuri nyt nauraa hän sydämellisesti oppilasjoukolle, joka huvittelee läheisyydessä arvan heittämisellä. Muudan lihava pieni poikanen on hakenut pari piikiveä ja sittenkuin hän jotenkin huomaamatta ja salaperäisesti on piilottanut ne selkänsä taakse, kohottaa hän ne korkealle pienissä nyrkkiin puristetuissa käsissään ja sanoo:
"Heipä, heipä, ka, kumman otat sa, oikeanko vai vasemman?"