"Mitä siansaksaa tuo on?" sanoo Monsey Laman itse.
"Minä heitän kuperkeikkoja, minä", huutaa pieni pyöreäpäinen veitikka. Ja hetkisen kuluttua heittää pieni maalaisleikinlaskija kuperkeikkoja kuparikolikosta.
Niityn keskellä pienen innostuneen katselijajoukon keskellä painii pari miestä. Alastomina vyötäreihin asti temmeltävät he ankarassa sylipainissa. Muutamien metrien päässä heistä nähdään toinen pieni joukko miehiä ja naisia seisovan ympyrässä ja pitävän toisiaan käsistä. Muudan ujo nuori tyttö kulkee ympyrän sisällä kantaen tyynyä. He leikkivät niin sanottua "tyynyleikkiä".
Niityn muutamassa nurkassa on pensaikko, jossa kasvaa paljon valkoisia ja punaisia villejä ruusuja. Robbie Anderson, jonka juuri on onnistunut vapautua muutamasta poikalaumasta, joka oli kiivennyt hänen olkapäilleen ja tarrautunut hänen jalkoihinsa, koettaa saada Liisa Branthwaiten uskomaan, että tämän kukkivan piilopaikan keskellä on jotakin hyvin kummallista ja ihmeellistä.
"Se on hirveän mukavaa", sanoo hän hyvin epämääräisesti. "Tule, tyttöseni, katsomaan."
Mutta Liisa kieltäytyy jyrkästi.
Asia on nimittäin niin, että Liisa myöntymisestään luulee saavansa rangaistukseksi suukkosen. Hänellä ei todellisuudessa ole mitään erityistä tällaista vaihtokauppaa vastaan, mutta kun Robbie on niin innokas, on hän päättänyt oikean naisen tapaan kiihoittaa Robbien halua tilapäisellä vastustamisella.
"Sinne minä nyt en ainakaan lähde", sanoo hän tarkoittavasti nauraen kädet sivuillaan. Ja hetkisen kuluttua sipsuttelee hän tiehensä pienillä sievillä jaloillaan.
Suuren koiralauman ympäröimänä palaa Robbie kentän keskelle, jossa painijat ovat siirtyneet muutamien nuorukaisten tieltä, jotka aikovat lähteä juoksemaan kilpaa vuorille. Robbiekin heittää nutun yltään ja lakin päästään ja vetää vyönsä kireämmälle.
"Mitä nyt, mihin sinä nyt olet lähdössä?" kysyy Liisa, joka samalla lähestyy veitikka silmännurkassaan alkaen kiusoitella sulhastaan. "Aiotko sinäkin juosta? Sinähän olet vain poikanen vielä; et suinkaan aio voittaa?"