Kun vene oli päässyt irti ja pojat alkoivat soutaa kovasti vastavirtaa, rupesivat tytöt laulamaan.
Nuo kolme, jotka jäivät seisomaan Waters Headiin, kuuntelivat kauan hiljeneviä ääniä.
Polulta kuuluvat askeleet rikkoivat vihdoin lumouksen. Sieltä tuli yksinäinen nainen, murtunut ja heikko. Hän sivuutti heidät sanomatta mitään.
Veljekset katsahtivat toisiinsa.
"Joe-raukka!" sanoi Rotha melkein kuiskaten.
Mutta nuoren tytön ilo oli niin suuri, että hän voi kestää tämän muiston. Hän oli vihdoinkin oppinut tuntemaan oman sydämensä.
Willy astui Rothan ja Ralphin väliin. Hän oli syvästi liikutettu. Hän oli aikeissa luopua elämänsä unelmasta. Hän koetti puhua, mutta keskeytti. Hän koetti jälleen, mutta keskeytti taasen. Silloin hän tarttui Rothan käteen ja laski sen Ralphin kouraan mennen hiljaa tiehensä.
Ja nyt nämä molemmat, joiden sydämet olivat jo kauan kuuluneet toisilleen, mutta jotka suru oli erottanut, joita onnettomuudet olivat jalostaneet ja kärsimykset puhdistaneet, seisoivat käsi kädessä kirkkaassa kuutamossa.
Tämän jälkeen on menneisyys kuollut ja kuitenkin elävä heille. Se, mikä kylvettiin surussa, on kasvanut onneksi, ja se, mikä kylvettiin kärsimyksissä, on muuttunut rakkaudeksi.
Ja niin vanha väsynyt maailmamme liikkuu eteenpäin ja tosi on tänään, kuten eilenkin, että Jumalalla on oikealla puolellaan se, jonka päällä hänen kätensä lepää.