"Kaikki muu voidaan pysähdyttää kulussaan, paitsi aika", sanoi Matthew
Branthwaite tullen huoneeseen hattuineen ja takkeineen.
Illan hauskuudet olivat lopussa. Vieraiden oli hajaannuttava.
Tytöt panivat myssyt päähänsä ja huivit hartioilleen, ja nuorukaiset kantoivat rukkeja.
Suurin osa vieraista aikoi palata kylään järven yli veneellä ja Rotha,
Ralph ja Willy saattelivat heitä Waters Headiin. Sim jäi rouva Rayn luo.
Kuinka kaunis ilta tämä olikaan! Täysikuu loisti tummansiniseltä tähtikirkkaalta taivaalta. Maininkien hitaat loiskahdukset rantaa vasten kuuluivat kovemmin kuin veneen laitoja vastaan liplattavat aallot. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Järvi oli muutamien penikulmien pituinen. Se oli rasvatyyni ja kuunvalon elävöittämä. Siellä, missä joku kallio rikkoi nopean mutta tyynen virran pinnan, välähtelevät säteet lähettivät ympärilleen oikeita valovirtoja. Puoleksi maalla ja puoleksi vedessä lepäävä vene oli kuin hopeaseppeleen ympäröimä. Kun heikko tuuli silloin tällöin pani veden aaltoilemaan, rakensivat lukemattomat tähdet valkoisen tien veteen kaukaa hopeanhohtoisesta kuusta.
Ei ainoatakaan asuntoa järven rannoilla, ei elämän merkkiäkään, aaltojen hiljaista loiskumista vain rannan kiviä vasten. Mutta hiljaa, mikä tuo kimeä läpitunkeva huuto oli? Suurkuovi siellä vain kirkuu. Ja yölinnun poistuttua tuntui hiljaisuus vielä painostavammalta kuin ennen.
Kyläläiset, tytöt ja pojat, vanhat miehet ja naiset, astuivat veneeseen. Robbie Anderson ja kolme muuta nuorukaista tarttuivat airoihin.
"Soudamme kotiin tuossa tuokiossa", sanoi Liisa, kun Ralph ja Willy työnsivät veneen vesille.
"Kuulkaahan tyttöä!" huudahti Matthew. "'Me koirat tapoimme jäniksen', sanoi rottakoira rakille."
Filosoofi oli laukaissut viimeisen maalaissananlaskunsa, minkä milloinkaan tulemme kuulemaan hänen vanhoilta puheliailta huuliltaan.