"Mutta hänhän aikoo hirttää itsensä", mumisi Matthew Branthwaite.
Toisetkin mumisivat jotakin epäselvästi.
"Ymmärrän tarkoituksenne", jatkoi Ralph. "Mielestänne pitää syyllisen, jota lain käsivarsi ei ole voinut saavuttaa, joutua lähimmäistensä kirouksen alaiseksi. Niin, sellaista on taivaan jakama oikeus."
Sim painautui lähemmäksi Ralphia ja vapisi huomattavasti.
"Mutta kuunnelkaahan vielä", sanoi Ralph. "Tiedätte minun puhuneen Simin puolesta", hän kiersi voimakkaan käsivartensa räätälin hartioiden ympärille, "mutta ette tiedä sitä, etten ole milloinkaan kysynyt häneltä eikä hän ole milloinkaan ilmoittanut minulle, onko hän syyllinen vai syytön. Syyllinen on ehkä nytkin tässä huoneessa ja hän voi olla aivan eri mies kuin Sim. Mutta vaikka hän olisi oma veljeni tahi isäni, niin —"
Vanhan Matthewin piippu oli sammunut ja hän tuprutteli nyt tyhjää. Sim nousi ja polki jalkaansa samalla kun hänen kasvojensa surkea ilme muuttui uhmaksi.
"Salli minun heti poistua, kuuletko!" huusi hän.
Robbie Anderson meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, mutta Sim näytti olevan aivan suunniltaan ja purskahtaen hermostuneeseen itkuun vaipui hän takaisin lavitsalleen taivuttaen päänsä rinnalleen.
"Hänet hirtetään vielä mitä karkeimmalla köydellä", murahti muudan mies. Joe Garth oli jälleen syyllinen. Hänet vaiennettiin vielä kerran. Muut olivat alkaneet käydä lempeämmiksi.
"En ole kysynyt häneltä, onko hän viaton", jatkoi Ralph, "mutta tämä vainoaminen pakottaa minut siihen ja kysyn häneltä nyt sitä."
"Olen, olen!" huusi Sim kohottaen päätään ja paljastaen heille kauhistuneet kasvonsa.