Koira jatkoi ulvomistaan heidän takanaan.
Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan, vaan jatkoi kävelyään hänen rinnallaan. Rothan rohkeus lannistui ja hän katsoi säälivästi Ralphia kasvoihin.
Ja samalla alkoi kuulua heidän edestään nopeiden askelten aiheuttamaa kopinaa. Ihmisiä oli tulossa talosta heitä kohti ja tulijoilla oli lyhty mukanaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he saapuivat jo pihalle. Siellä olivat kaikki liikkeellä. Koko talon väki näytti kokoutuneen sinne, ja pihan keskellä seisoi tamma, Betsy, satuloituna, mutta ratsastajatta ja tyhjät villakorit riippuivat sen molemmilla sivuilla.
"Taivaan Jumalalle olkoon kiitos, että Ralph ehti kotiin", sanoi Willy.
Hän seisoi pihalla avopäin suitset kädessään.
"Niin, Jumala siunatkoon sinua!" huudahti rouva Ray, kun hänen poikansa astui hänen luokseen. "Tamma on tullut yksinään kotiin, poikani, mutta missä on isäsi?"
"Tiet ovat huonossa kunnossa tänä iltana, äiti", sanoi Ralph koettaen voimakkaasti hillitä mielenliikutustaan, mikä kuristi hänen kurkkuaan.
"Jumala auttakoon meitä, Ralph; et suinkaan tarkoita totta puheellasi!" sanoi Willy ymmärtäen veljensä vihjauksen.
"Poika, ojenna minulle lyhtysi", sanoi Ralph eräälle läheisyydessä seisovalle paimenelle. "Rotha tyttöseni, vie äiti tupaan."
Sitten hän astui äitinsä luo, joka seisoi paikoillaan kuin kivettyneenä pelosta, ja suuteli häntä hellästi. Sellainen kuului harvinaisuuksiin, minkä vuoksi rouva ymmärsikin hänen tarkoituksensa ja purskahti itkuun. Rotha kiersi käsivartensa äidin ympärille, suuteli häntä myös ja talutti hänet sisään.
Willy oli aivan suunniltaan kauhusta. "Ralph, et suinkaan tarkoita tietäväsi, että isä —"