Tamma välissään kävelivät veljekset äskeiselle paikalle puiden varjoon. Heidän tielleen oli tänä iltana langennut sellainen varjo, jota tuskin aikakaan kykenisi milloinkaan karkoittamaan. Hevonen oli aina tämän tästä kompastua jäätyneellä tiellä. Willykin olisi aina hetkisen kuluttua pysähtynyt ja kääntynyt takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa, sillä hän ei uskaltanut poistua veljensä viereltä. Koira ulvahteli heidän edessään ja vihdoinkin he saapuivat paikalle.
Angus Ray lepäsi siinä tiellä suullaan. Hänen suuri ruumiinsa oli nyt kova, kylmä ja jäykkä kuin sen alla oleva jää. Voimakas mies oli pudonnut satulasta päälleen maahan, jolloin hänen niskansa oli taittunut ja kuolema seurannut silmänräpäyksessä. Lähellä maassa oli merkkejä, joista nähtiin, miten hevonen oli kompastunut. Se oli pudottanut kaatuessaan yhden kenkänsä, joka löydettiin tieltä. Tamman polvista vuoti vieläkin verta.
"Ojenna minulle lyhty, Willy", sanoi Ralph ja polvistui koettamaan isänsä sydäntä. Hän oli kyllä laskenut kätensä sille ennenkin ja tiesi liiankin hyvin, ettei se enää sykkinyt. Mutta hän aukaisi takin ja koetti vielä kerran. Willy käveli edestakaisin tiellä uskaltamatta katsoa ruumiiseen. Ja tämän lohduttoman hetken yksinäisyydessä murtui hänen veljensä suuri sydänkin ja hän taivutti päänsä kylmälle rinnalle, jonka viereen hän oli polvistunut, ja hänen itkuun tottumattomista silmistään autoilivat nyt kuumat kyyneleet ruumiille.
"Kas niin, ota lyhty jälleen, Willy", sanoi Ralph nousten. Sitten hän nosti ruumiin heidän vieressään tyynesti seisovan tamman selkään.
Silloin putosi muudan paperi kuolleen miehen povitaskusta. Willy otti sen käteensä, mutta nähdessään, että sen taakse oli kirjoitettu "Ralph Ray", ojensi hän sen veljelleen, joka pisti sen lukematta poveensa.
Sitten he läksivät takaisin taloon kävellen kamalan kuorman kummallakin puolella.
VI.
HEIDÄN KOTINSA.
Kun seuraavan päivän aamu koitti Shoulthwaitelle, oli nevalla sijaitseva vanha talo vaipunut syvään hiljaisuuteen. Mies, joka oli tehnyt siitä sellaisen kuin se nyt oli ja joka oli ollut sen elinehdoille aivan välttämätön, nukkui viimeistä untaan makuuhuoneessa keittiön ullakolla. Neljänkymmenen vuoden aikana oli hänen äänensä ensimmäiseksi kuultu tässä vuoristokodissa silloin kun aamun ensi sarastus alkoi hiipiä huoneihin mataloista pieniin ruutuihin jaetuista ikkunoista. Ehkä hän jonakin toripäivän jälkeisenä aamuna nukkui tuntia pitempään kuin tavallista, mutta hänen ankara elämänjärjestyksensä ei säästänyt ketään ja häntä itseään kaikkein vähimmin.
Vaikka hänen voimakkaat jäsenensä eivät kuudenkymmenen ikäisinä olleet enää niin notkeat kuin ennen ja vaikka hänen Jupiterinpäähänsä ja aaltoilevaan partaansa oli ilmestynytkin kuuraa, ei hän senvuoksi ollut vähääkään tinkinyt itsehillinnästään.