Oli jo melkein ilta, kun vanha Matthew itse saapui Shoulthwaiteen. "Olen rouvan vanhin naapuri", oli hän sanonut Punaisessa Leijonassa iltapäivällä, kun siellä oli keskusteltu edellisen illan tapahtumista. "Senvuoksi teen siinä aivan oikein, että menen lohduttamaan häntä tänä kauheana päivänä. Hän ilostuu kyllä kuunnellessaan vanhan naapurinsa ystävällistä puhetta."
He olivat juuri syömässä illallistaan, makeaa lihalientä, kun Matthew koputti oveen. Hetkisen kuluttua ilmestyi hänen melko riutunut olemuksensa kynnykselle.
"Käykää peremmälle", sanoi rouva Ray. "Mitä teille kuuluu, Matthew?"
"Mitä minuun tulee, niin voin mainiosti. Mutta kuinka teidän itsenne laita nyt on?" vastasi vanhus.
"Tunnen jo olevani paljon terveempi, mutta minä menen kyllä piakkoin samaa tietä, mikä sopiikin minulle parhaiten nyt." Ja rouva Ray kohotti esiliinan silmilleen.
"Ette te vielä eroa täältä, Mary", sanoi Matthew. "Siihen kuluu vielä vuosia, ennenkuin hetkenne koittaa. Älkää senvuoksi itkekö, Mary."
Matthewin oma nyyhkyttävä ääni ei ollut oikein sopusoinnussa hänen tyynen neuvonsa kanssa.
Rotha oli ottanut esille kupin ja sijoittanut vanhuksen itsensä ja
Willyn väliin vastapäätä rouva Raytä.
"Tapasin Ralphin aamupäivällä", sanoi Matthew. "Hän kertoi minulle tarkasti, miten kaikki oli tapahtunut. Hän oli luullakseni matkalla kirkkomaalle sopimaan hautauksesta."
Rouva Ray kohotti esiliinan jälleen silmilleen. Willy nousi ja poistui huoneesta. Tällainen lohduttaminen kiusasi ainakin häntä.