IX.
RIKOKSEN VARJO.
Viime yönä rukoilin ääneen huolissani ja tuskissani.
Coleridge.
Yö oli jo pitkälle kulunut eikä Ralph ollut vielä palannut Shoulthwaiteen. Matthew Branthwaiten poistumisestakin oli jo kulunut kolme tuntia. Rouva Ray istui vielä turvevalkean ääressä ja katseli vaieten tuleen. Rotha istui hänen vieressään ja Willy lepäsi takan viereen siirretyllä lavitsalla. Kaikki odottivat askelia, joita ei milloinkaan kuulunut.
Vanha kello käydä raksutti yhä kovemmin ja sirkkain tasainen sirkutus tuntui käyvän yhä tuskallisemman äänekkääksi. Tuuli humisi lehdettömissä puissa ulkona ja kun tyyntyvä myrsky hetkiseksi hiljeni, kantautui sisällä istuvien korviin vesiputouksen kohinakin. Mikähän Ralphia viivytti? Ei ollut mitään tavatonta, että hän oli ulkona aamuvarhaisesta hämäriin, mutta nyt näyttivät kellon osoittimet jo melkein yhtätoista eikä häntä vieläkään kuulunut tulevaksi. Tämän yön jos minkään olisi hän tietysti halunnut mielellään viettää kotonaan.
Aikaisemmin illalla oli Rotha keksinyt jonkun verukkeen mennäkseen jollekin asialle naapuriin ja siellä oli hänelle kerrottu Ralphin ratsastaneen heti puolenpäivän jälkeen Styeheadin kautta Wastdaleen. Kun hän palattuaan kertoi sen Mossissa, näytti vanha emäntä tyyntyvän.
"Hän ajattelee kaikkea", oli hän sanonut. Koko päivän oli hän toivonut, että Angus ehkä voidaan haudata vuorien toisella puolella sijaitsevaan Gosforthiin. Sen vanhassa kirkkomaassa lepäsivät hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki hänen muutkin sukulaisensa. Noille ylätasangoille, jotka sijaitsevat Wastdalen autioiden rantojen takana, oli matkaa parikymmentä penikulmaa. Sitä matkaa ei voitaisi suorittaa edestakaisin vähemmässä kuin viidessä tunnissa. Mutta kun nyt oli ehditty jo laskea kaksi kertaa viisi tuntia eikä Ralph ollut vielä palannut, eivät vanhan talon asukkaat voineet enää hillitä levottomuuttaan. Heidän siinä jännittyneinä odottaessaan tuntui heistä kuin kello olisi raksuttanut kovemmin kuin ennen, sirkat sirkuttaneet riemuitsevammin, tuuli ulvonut kimakammin ja putous kohissut kovemmin. Mutta ei mikään mieluisampi ääni rikkonut hiljaisuutta.
Vihdoin Willy nousi ja otti hattunsa. Hän aikoi mennä kapean polun ja päätien risteykseen odottamaan Ralphia. Hän olisi mennyt sinne jo ennenkin, mutta kuljeskeleminen niiden puiden varjossa pimeällä, joiden juurelle hänen isänsä eilen illalla oli pudonnut, oli peloittanut häntä niin, ettei hän ollut uskaltanut. Mutta nyt hän tukahdutti pelkonsa ja läksi matkalle.
Myöhäinen täysikuu oli noussut ja loisti kirkkaasti. Sykkivin sydämin sivuutti hän kauhistuttavan paikan ja pääsi sen taakse viertotielle, mutta ei kuullut ollenkaan hevosen kavioiden kapsetta. Sen sijaan kuuli hän askelia ja meni niitä kohti. Pari miestä meni aivan hänen sivuitseen, mutta ei kumpikaan niistä ollut Ralph. He eivät vastanneet hänen tervehdykseensäkään, kun hän paikkakunnan tavan mukaan sanoi heille: "Hyvää iltaa!" Miehet olivat outoja ja katsoivat häneen tarkasti, melkeinpä epäilevästi, kävellessään hänen ohitseen.