"Tulenko liian myöhään?" kuultiin tulijan käheästi kuiskaavan alhaalta oven raosta. Vieras oli Monsey Larnan ja hän oli aivan punainen ja hengästynyt kiivaasta kulustaan.
"Kas, pieni ranskalainenhan siellä on", sanoi Matthew. "Tulkaa kaikin mokomin sisään."
Rotha, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokasäiliön väliä, toi opettajalle tuolin ja tämä istuutui siihen heti sellaisen henkilön tapaan, joka koettaa uskotella itselleen, ettei kukaan ole huomannut hänen myöhäistä tuloaan.
"Tapasin Garthin, tuon Joe Garthin, tiellä, ja hän viivytti minua", kuiskasi Monsey anteeksipyytävästi Matthewille pöydän yli. Kuoleman läheisyys oli karkoittanut opettajan leikillisyyden.
Kun tämä tapahtui pöydän toisessa päässä, meni Rotha sen toiseen päähän leikatakseen muka juuston kappaleiksi, mutta saadakseen todellisuudessa kuunnella keskustelua, johon hänen kunnianarvoisuutensa Nicholas Stevens alkoi ottaa tavattoman kiihkeästi osaa. Joku oli viitannut Ralphin nopeaan ja kuten väitettiin salaiseen poistumiseen seudulta iltaa ennen isän hautajaisia. Joku toinen taasen oli valittanut tuon poistumisen välttämättömyyttä ja sanonut sitä kunniallisen miehen vapauden raa'aksi loukkaamiseksi. Hänen korkea-arvoisuutensa suvaitsi taasen olla erimieltä tästä myötämielisestä vaikkakin hieman uskottomasta mielipiteestä. Hänen mielestään oli lain määräykset pantava toimeen. Sellaiset toimenpiteet olivat tietysti ristiriitaisia yksityistunteittemme kanssa ja hänkin oli senvuoksi äärettömästi pahoillaan, koska hän rakasti seurakuntalaisiaan, mutta persoonalliset tunteet on uhrattava yleisen hyvän vuoksi. Tämä nuori mies, Ralph Ray, oli rikkonut maansa lakeja taistellessaan ja vehkeillessään voideltua kuningastaan vastaan. Se oli kovaa, mutta oikein, että häntä rangaistaisiin petoksestaan. Hänen kunnianarvoisuutensa puhui kovalla metallinheleällä äänellä, joka kuulosti Rothasta kahleitten kilinältä.
"Meidän pitää sitäpaitsi kaikkien palvella kuningastamme", jatkoi pappi, "ilmiantamalla sellaiset rikolliset viranomaisille."
"Joutavia!" huusi Matthew Branthwaite pöydän toisesta päästä. Kaikki keskustelijat vaikenivat äkkiä.
"Joutavia!" toisti Matthew. "Mitä teitte te itse kuninkaan puolesta Oliverin aikana? Haluatteko, että kerron sen muille? Ettekö te itsekin vannomalla evännyt kuningashuoneen oikeudet viisi vuotta sitten? Kieltäkääpä se. Ja ettekö kulkenut talosta taloon kehoittamassa meitä kaikkia tekemään samoin?"
Pappi näytti nolostuvan. Hän pudotti veitsensä ja voimatta vastata kääntyi läheisyydessä istuvien puoleen ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista?"
"Emme!" huudahti Matthew käyttäen saavuttamaansa voittoa hyväkseen.
"Mutta te saatte kuulla sen vielä kerran, jos haluatte."