Rouva Branthwaite-raukka näytti hyvin levottomalta. Seisoen miehensä tuolin takana näytti hän taistelevan halun ja pelon välillä, painaisiko hän kätensä löyhäsuisen miehensä suulle vai ei, estääkseen siten sen tuntemattoman onnettomuuden, minkä hän luuli varmasti johtuvan tästä odottamattomasta ja itsepäisestä uhmasta nykyisten vallassaolijoiden Wythburnissä asuvaa edustajaa vastaan.
Rotha katsoi Matthewiin hyvin kiitollisesti, mitä tämä raivostunut kuvienhävittäjä ei kuitenkaan huomannut. Kiinnittäen katseensa vakavasti pappiin antoi kutoja hänelle useamman kuin yhden tilaisuuden kuunnella näitä vastenmielisiä paljastuksia. Hän viittasi kirkon miehelle liiankin selvästi, että hänen uskollisuutensa hallitusta kohtaan johtui vain hänen kolmensadan punnan suuruisesta vuosipalkastaan, ja sanoi suoraan, että hänen myöntyväisyytensä luovuttaa Ralph Carlislen poliiseille oli kehittynyt siitä, ettei nuori mies milloinkaan ollut salannut vastenmielisyyttään nostaa hattuaan papille, joka kolmasti oli paljastanut päänsä rahakukkarolle.
"Palatkaa te vain takaisin kirkkoonne, Nicholas Stevens", sanoi Matthew, "ja kiduttakaa isällistä rintaanne saadaksenne ainoan haltuunne uskotun sielun pelastetuksi, ja muistakaa samalla vanhaa sananlaskua: 'Älkää silloin käyttäkö ruoskaa, kun suru tahtoo sitä heilutella.'"
"Te ansaitsette saada lyönnit omaan selkäänne, herraseni, koska unhotatte pyhän virkani ja uskallatte puhutella minua näin", sanoi pappi.
"Ja te unhotatte pyhän virkanne nimittelemällä minua", vastasi Matthew häpeämättä ollenkaan.
"Näen ettette ole noita herjaavia kveekareja parempi, jotka tuomari Rawlinson viisaasti kyllä on sulkenut yleiseen vankilaan. Nuo nälkiintyneet viettelijät, jotka olisi pistettävä jalkapuuhun."
"Rikkailla ihmisillä on aina paljon ystäviä", vastasi Matthew, "eikä heiltä milloinkaan tule sellaisia puuttumaankaan niin kauan kuin teidänlaisianne miehiä on maailmassa."
Hänen kunnianarvoisuutensa huomasi pian, ettei saarnatuoli ollut ollut niin hyvä harjoituspaikka kuin Punainen Leijona tällaiseen väittelyyn valmistautumiselle. Hän kääriytyi niin hyvin kuin suinkin halveksittuun ja ivailtuun papilliseen arvokkaisuuteensa ja koetti osoittaa halveksimistaan kutojalle jättämällä ottamatta huomioon hänen huomautuksiaan. Kääntyen läheisyydessä istuvien puoleen rupesi hän tavattoman kiihkeästi puhumaan velvollisuuden täyttämisestä.
Kääntäen keskustelun jälleen Ralph Rayn pakoon Wythburnistä hän sanoi nuoren miehen menetelleen siinä viisaasti, sillä jos hän olisi jäänyt näille seuduille pitemmäksi aikaa ja ellei Carlislen tuomari olisi ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin häneen nähden, olisi hän itse, vaikkakin hyvin vastenmielisesti, katsonut velvollisuudekseen Jumalan ja kuninkaan palvelijana pakottaa hänet vannomaan uskollisuudenvalan uudelle kuninkaalle.
"En halua sanoa ihan varmasti, että olisin tehnyt sen", sanoi hän luottavaisesti väliin, "mutta pelkään, etten olisi jaksanut vastustaa velvollisuudentunnettani."