"Voi, voi, kuinka raskaasti se häneen vaikuttaa! Jaa, jaa, hän ei sittenkään ole pahinta lajia, kun kaikki käy ympäri. Niin, niin, kuka sitä olisi voinut uskoa! No, no, tulkaa sisään ja istukaa hetkinen. Hirveätä on menettää lapsosensa ja — minunkin on vaikea sanoa se hänelle. Erehtynyt tai ei, se on kuitenkin omaa lihaa ja verta, ja niinhän minä olen aina sanonut."
Se nuori nainen vietiin huoneeseen ja istutettiin tuolille. Hän nousi kuitenkin pian vanhan vaimon estelyistä huolimatta.
"Minä pakahdun", hän sanoi.
"Levätkää hetkinen, levätkää nyt, ystäväni — tuossa — tuossa."
"Ei, ei, hyvä rouva, antakaa minun mennä."
"Taivas teitä auttakoon, lapsi; miten onnettomalta te näytätte!"
"Taivas ei ole minua milloinkaan auttanut", sanoi se nuori nainen. "Minä olin laupeudensisar vain kaksi vuotta sitten. Eräs mies tutustui minuun, kosi minua ja meni kanssani naimisiin, mutta hylkäsi minut. Minä koetin kuolla, mutta ne pelastivat minut. He erottivat minut lapsestani ja panivat minut turvakotiin. Minä pakenin sieltä ja tulin hakemaan lemmikkiäni, mutta hän on mennyt."
"Rakas lapsi, rakas lapsi!" ja vanha vaimo siveli osaaottavasti hänen päätänsä.
"Antakaa minun mennä!" sanoi se nuori nainen hypähtäen uudestaan ylös. "Jos ei taivas tahdo tehdä mitään minun hyväkseni, ehkäpä maailmalla on enemmän sääliä."
Kuolemankalpeat kasvot vastasivat huonosti sitä naurua, jonka hän päästi hyvästiksi, kun hän niskojansa nakaten kiiruhti matkaansa.